Enemmän käyttöö kuin näyttöö

0.17

Minulla oli tänään ajatuksien täyteinen, ristiriitainen, epäonnistumisien ja onnistumisien päivä.

Aloitin päiväni suuntaamalla Lahden näyttelyyn, kuten jo eilen suunnittelin. Ajattelin tuttuja löytyvän runsaasti, ja sen voimilla kuljin innokkaasti messukeskusta kohden, pujottelin tieni ihmisten lomitse ja saavuin keskelle lukuisia eri rotuisia, kokoisia ja muotoisia koiria. Löysin australianpaimenkoirat helposti - ja minusta tuntui, että olen saapunut aivan vieraan rodun pariin. Näin viimeiseen asti pörheiksi trimmattuja, trimmipöydällä seisoteltavia koiria, kuuntelin keskustelua kehäkäytöksestä, arvosteluista ja koirien vioista ja havaitsin vain ihmisiä, jotka kaikki olivat minulla täysin vieraita. Oloni oli, kuin olisin päätynyt erilaiselle planeetalle, ja tekstasinkin outoa tunnetta Oonalle heti aamutuimaan. Pönötin yksin kehän laidalla ja tunsin oloni yksinäiseksi. Agility-ja tokokisoissa en tunne moista koskaan: aina löytyy joku, jonka kanssa jutella koulutuksesta, tavoitteista ja toivomuksista. Toki näytelyharrastajat tekevät varmasti niin keskenään yhtälailla.

Näyttelykärpänen ei ole puraissut minua. Raahasin itseäni hallia ympäri, katsoin jokaisen kehän koiria, joita pideltiin kuonoista, aseteltiin ja suittiin viimeiseen silaukseen. Minulle tuli niin pinnallinen olo. En nähnyt useitakaan koiria kauniina, vaan lähinnä kummallisina. Minusta kaunis koira on luonnollinen, voimakas, jossain missä se on edukseen. Ylikarvaiseksi puunatut versiot, jotka tuskin mahtuivat ravaamaan yhdessä kehässä, ja joista jotkut ottivat mieluummin tukea handlereistaan kuin seisoivat omin jaloin.... En viihtynyt kaukaakaan paikalla, vaan pongasin ne vähäiset tuttavani, joita luulin olevan sankoin jonkoin. Seisoskelin vielä juttelemassa talkootöitä puuhastelevien seuralaisten kanssa, ennenkuin lompsin tieheni pää ajatuksista pörräten. En arvannutkaan olevani noin vierottunut showmaailmasta.

vs.

Iltapäivän tultua otin koirat autoon ja aloitin matkani Vantaalle. Voin myöntää olevani surkea autosuunnistaja, opin myöntämään sen näin vanhemmiten, mutta onneksi kännykkäni akku kesti nopeasta latauksesta huolimatta ja löysin perille kauniisiin maalaismaisemiin. Retkeni alku oli kuitenkin ollut kuoppainen: Nauru, tuo pieneen siniaussie-pukuun sonnustautunut possu, oli tehnyt minulle tepposet yksinoloaikanaan. Se oli jälleen murtautunut ruokasäkille, tällä kertaa hyvin suunnitellusti. Minua odotti taas läpeensä pyöreä, killivatsainen, hyvinsyönyt otus, joka vispasi häntäänsä onnesta soikeana. Olipas kaunis pentu näytettäväksi sijoittajalle... Joopa joo.

Kida paimensi yhtä aikaa Prillan kanssa, jolla on myös juoksut käynnissä. Punainen neitini oli hyvinkin innokas, energiaa riitti taatusti. Liinan kanssa suuntasimme ensin isolle puolelle, jossa meitä odotti kolmen lampaan porukka. Kidan ensireaktio oli kovin äänekäs: se seisoi liina löysällä vieressäni ja haukkua louskutti. Sitten se hiljeni, lähti kohti lampaita, ja kohta me kuljimme kuin vanhat tekijät pitkin vetistä aitausta. Meno oli itseasiassa niin kaunista (ja hiljaista!) ettei Pikkusaari arvannut, että kyseessä on tosiaan ensimmäistä kertaa paimentamista kokeilemaan tullut 3½-vuotias narttu. Kidalla oli selvästi hauskaa, sen mielenkiinto oli täysin villavissa otuksissa. Tästä ensimmäisestä käynnistä ei valitettavasti ole videomateriaalia.

Hetken levon jälkeen oli aika mennä pikkupuolelle uuden lammasporukan luokse. Nyt alkoi Kidasta löytyä kiihkeyttä naapureillekin jaettavaksi. Toisinaan se nuuskutteli maasta lampaiden kakkoja, välillä se malttoi hiljaa kulkea lampaiden perässä kuten isolla puolella, joskus se otti liinan päässä pyrähdyksiä kohti lampaita ja availipa se kuonoaan haukkuakseenkin innostuksissaan. Taukoja piti pitää huomattavasti enemmän, Pikkusaari heitti aidalta, että "sillä taitaa olla kivaa". Oli, kyllä, sen näkee videostakin. 

Käynti oli kyllä antoisa, sillä olen erittäin tyytyväinen Kidan työskentelyyn. Vaikka minua ei vieläkään paimenkärpänen purrut, minusta oli erittäin hienoa nähdä koira tekemässä sitä, mihin se on jalostettu. Elementissään. Se on syy, miksi voin ehdottomasti uusia käynnin, ja miksi voisin viedä Naurunkin aitauksen sisäpuolelle. Nyt pentu katseli lampaita verkkoaidan takaa, ja sen kiinnostus oli vain ja ainoastaan niissä, mikä on tietenkin varsin lupaavaa.



Taralle päivä oli hieman tylsä, sille heitin keppiä metsässä ja pissitin välissä. Nauru, tuo nappuloista turvonnut sianporsas, pääsi leikkimään parkkipaikalla Inarin kanssa, ja myöskin lapsista hyvin paljon kiinnostuneen Joken kera. Valokuvauksien yhteydessä pääsin myös kokeilemaan Naurun paikkaistumista todella pahassa häiriössä. Hyvinhän tuon pönötti, kauas en siitä mennyt ja lyhyen istumisen aikana palkkailin useasti. Myös kaukot oli kiva hissittää.

Tajusin myös rakastavani pääkaupunkiseutua. Sydäntäni kuristi ajaa pois Vantaalta, ohi Tuusulan, Keravan ja Järvenpään ja pysähtyä vasta Lahdessa. Olen aina jotenkin tuntenut yhteenkuuluvuutta seutuun, vaan silti minä asun... täällä.


Mites nämä turinat sitten?

2 kommenttia

  1. Senkin hienot! Kyllä se paimennuskärpänenkin sieltä vielä tulee, varsinkin, jos (KUN) koira kehittyy! ;D

    VastaaPoista

Kiitän kommentistasi jo etukäteen!

Lukijat