Bäääw. Haluaisin valokuvata ihan kamalasti. Koulusta yritin lainata kameraa loman ajaksi, mutta mokomat menevät kaikki seikkailemaan Lahden salppurin kisoihin, eikä irronnut meikäläisen koirakuvauksille välinettä. Jännä juttu.

Eilen oli ihan älyttömän keväinen olo, kun kärräsin täyttä kottikärryllistä kanalan pohjamateriaalia maalla äitini luona. Pelto värjäytyi kultaiseksi auringon paistaessa ja ilma oli ihanan leuto. Kävimme ensin aamupäivällä tekemässä aivan mahtavat treenit hallilla, lähinnä Kidan kanssa. Tekaisin ihan yksinkertaisen radan, johon sain lähinnä iskettyä kontaktit ja kepit mukaan. Rata sujui kerrassaan mahtavasti, mikä oli hauska vivahde viimekertaisen katastrofin jälkeen. Suurimman ylpeyden minulle toi välistävedot. Ne ovat kyllä Kidan pravuuriliike: saatoin jäädä pahasti jälkeenkin, mutta kun muistin ohjata selkeästi siitä huolimatta, luki punainen minua silmäkulmastaan ja suoritti estekierron itse, ilman kummempia merkkauksia. Ihan hauska tietää, vaikka harvemmin kolmen esteen välistävetoja radalla onkaan. Mutta jos on, niin ainakaan menomme ei kusahda siihen! Kuuluisia viimeisiä sanoja.



Naurun kanssa meillä oli maanantaina ryhmätreeni agilityssa. Tykkään ihan kamalasti tuon tavasta työskennellä nykyisin. Se on intensiivisempi, siinä on enemmän potkua ja halua tehdä. Sen silmissä loistaa riemakkuus, mutta silti se on (koutsin sanoin) "kuin saksalainen virkamies - tekee tasan tarkkaan työnsä, leimaa lomakkeeseen ja seuraava eteen". Otin kahdesti myös A:n, yksittäisenä ja hypyn kautta. Kontaktille hakeutuu hyvin, mahtava penska! Nyt sitä ei kauheasti hinkatakaan, nuori koira jolla kiirettä ei ole. Ylpeyttä kajasti ohjaajan mieliin myös viskileikkaus esteellä nro 3 sekä onnistunut valssi ja niisto esteillä 14-15. Katselin ennen meitä radan juosseita ja kaikille tuli kiire tehdä valssi, koirat joutuivat tekemään todella rumiakin jarrutuksia. Tein itse sitten siitä oppineena niin, että lähetin koiran esteelle 12 ja lähdin samantien juoksemaan. Merkkasin kädelläni esteen 13, jotta Nauru ottaisi sen varmasti, jonka jälkeen mitään kiirettä ei enää ollutkaan vaan ehsin hyvin vääntää valssin haluamaani väliin.

Torstaina Nauru ottikin kevyemmin, naksuttelin sille merkkiä ja hyvin pieni sininen muisti, vaikkei ole viimeksi liikettä tehnyt kuin pikkupallerona. Nasuttelin myös keppien sisäänmenoa ja hämmästelin Naurun ajatuksenjuoksua liittyen verkkoapuihin.
Tarakin pääsi hulluttelemaan, se muisteli kontaktien suoritusta (ilman esteen ylitystä kylläkin) ja rallatteli putkiakin. Ihanan yksinkertainen, tuollaisen "treenin" päälle kun se sai vielä istua koko loppupäivän pallovahdissa äidillä, niin se oli maailman onnellisin koira.



Tänään ei ollut ihan niin keväistä (miten se on mahdollista helmikuussa? jo luulisi puiden vihertävän!), mutta pyynnöstä karautimme Tuusulan metsikköön etsimään sulaa paikkaa jäljen tallaamiselle. Oli kyllä erittäin kaivattu ja mukava treeni, terapielenkki liukastellen kirkkaalla, jäätyneellä metsätiellä tuli seki tarpeeseen! Tauon päätteeksi tekaisin itse ihan simppelin ja vähän lyhyenkin jäljen Naurulle, joka sisälsi neljä purkkia keppien kera. Naurulla oli paljon intoa, mutta nenä pysyi maassa ja Laura näytti meille peukkuja, muutamien oivallisten lisäohjeiden kera. Lähde vaan loppukin jää ja lumi pois: jos noin onneton talvi meille suotiin, niin saa sitten kevät tulla rivakasti, jotta pääsee kesäisien lajien pariin takaisin!

Nauru väsytettiin näin ollen tehokkaasti metsikössä, mutta jonkun piti huolehtia Kidan energiavaraston purkamisesta. Oona otti Taran mukaansa lähtiessään lenkille Oran kanssa ja minä rivakasti pukaisin juoksuvälineet ja iskin Kidalle vetovaljaat. Neiti oli aavistuksen... innokas keksittyään päivän aktiviteetin lajinimen ja hetken se sai kasailla somaa australialaisen päätään ennenkuin lähdimme matkaan. 3km tuntui yllättävän helpolta vaikkakin väliin tuli pakollisia kävelyitä jääkerroksien pakottamana. Onneksi metsästä löytyy mukavan sulia polkuja, joten harrastimme hieman maastojuoksuakin Kidan pinkoessa edelläni vapaana.

Ja onnistuin eksymään minimaaliselle metsäpläntille, jossa vaeltelen likipitäen päivittäin. Hienoa!

Hei, mistä liikkeestä haluatte seuraavan pätemisopetustekstin? Jokin tokoliike vai kenties agilityjuttunen? En osaa itse päättää ja hinku kirjoittaa on!

On se oikeasti hullun hommaa, kun arkiviikon on herännyt iloisen herätyskerron liverrykseen kello viisi aamulla ja sitten lauantainakin laittaa kellon soimaan seitsemältä. Tästä tosin syytän minua patistanutta avoa (koska muita on vaan helpompi osoitella), joka rangaistukseksi sai itse lähteä mukaan kuvaamaan. Hähä. Itse treeneistä tosin ei ole mitään hyvää sanottavaa, kuten ei päivästä muutenkaan, joten hautauduin peiton sisään turvallisesti kotiin päästyäni. Naurua kiukutti, vaikka teki se tosi kivojakin pätkiä (jotka löytyy alta olevalta videolta). Kidan kanssa en selvinnyt edes yksinertaisesta radasta (kiittäminen itseäni, ei koiraa), jonka tuoma harmitus mustensi mielen lopullisesti, etten materiaaliakaan julkaista halua, vaikka neiti tekikin mm. tosi kivoja keppejä. Vaaditaan ehkä pari itsetuntoa nostattavaa ratatreeniä, jotten ole hermoraunio sunnuntaina agikisoissa.



No, koska nukkuminen on yliarvostettua, kello pirisi tänäkin aamuna. Vähän myöhemmin kylläkin, mutta kuka käski valvoa aamuyöhön, jotta unimäärä ei pidentynyt yhtään totutusta. Kymmeneltä lähdettiin Jennan ja Naurun serkun Hyrrän kanssa Janakkalaan tottistelemaan Wirneen kimppatreeneihin. Voi jestas, Hyrrä on aivan kopio Naurusta pentuna! Päällepäsmäryyttä enemmän, mutta samanlainen naama, eri väri vain ja omaa samanlaisia piirteitä kovastikin! Jännä ajatella, että vain vuosi sitten Nauru oli ihan yhtä pieni. Tuntuu niin kaukaiselta.

Oli ratkiriemukas päivä kivassa porukassa. Naurulainen pinkoi hullun lailla kavereidensa kanssa ja näytti hieman koomiselta, kun neljä blue merle-värityksellistä nuorta koiraa juoksi päättömästi sammalikossa onnessaan toisiaan jahdaten. Aika treenien välissäkin sujui mukavasti tekonurmella painien, läpsipä neiti kiinnostuneena pientä Hyrrääkin ja mieltäni lämmitti sinisen käyttäytyminen pikkuista kohtaan.




Itse treeni sujui mallikkaasti. Olen päättänyt, että tehtävien väliajoilla treeneissä Nauru ylläpitää kontaktia minuun ja palkkailen sitä naksulla ja nakeilla samalla, kun keskustelen tehtävistä koutsin kanssa. Olin itsekin ylpeä siitä, kun teini toljotti minua hievahtamatta seisten tai perusasennossa ja se saikin kehuja olemisestaan. Aiheeksi valitsin seuruun käännökset, jotka tänään olivat paljon näppärämpiä jo, kun olen palannut askeleita taaksepäin. Myös yksi luoksetulo otettiin kivalla vauhdilla. Juttelimme paljon erilaisista tavoista opettaa ja pointeista, joita tulisi ottaa huomioon suorituksen aikana ja ennen sitä.
Omalla ajallani tekaisin myös naksuttelut vieraalla puu-ja metallikapulalla sekä tein hypyllä treenin targetille. Taisin tekaista virittelynä myös vähän kaukoja, jotka jopa edistyvät hitaasti ja varmasti, eikä eteentulotkaan olleet hassumpia!

Ensi viikolla olen L O M A L L A! Ei viikkoni ole kyllä yhtään sen kummoisempi kuin yleensäkään. Maanantaina Naurun agi + koulutus, tiistaina hallille ja maalle, keskiviikon ajattelin pyhittää itselleni (ja, noh, arkisille naksutteluille ja pikkujutuille), torstaina illalla ainakin toko ja perjantaina mahdollisesti agi. Näillä mennään, josko sitä malttaisi nukkuakin tavallista enemmän.

Kaikki facebookissa nuokkuvat lukijatoverit, jotka tietenkin kannustavat lukemattomia kavereitaankin ojentamaan auttavaa ylöspäin osoittavaa peukkua. Käykäähän tässä parin päivän aikana tykkäämässä tästä kuvasta! Emme me enää ehdi tarpeeksi tykkäyksiä saada (homma loppuu 24. tätä kuuta!), mutta kerran jos johonkin mukaan lähtee, täytyyhän se kunnialla loppuun asti viedä.

Olen usein mietiskellyt on-off-kontaktien opetustapoja jutellessani ihmisten kanssa. Tapoja on niin monia, käsittämättömän monia. Jotkut haluavat heti isenäiset, jotkut nopeat, jotkut korostaa paikkaa... Kaikilla kuitenkin ajatus ihanteellisesta suorituksesta on pitkälti samanlainen: koira suorittaa kontaktiesteen nopeasti ja varmasti, pysähtyy etujalat maasa ja takajalat esteellä odottamaan vapautustasi jatkaa matkaa. Hyvä, ensimmäinen tehtävä on tehty, koska on tärkeä tietää millaiseen suoritukseen pyrkii, jotta voi alkaa kulkea sitä kohti.



Minä olen opettanut kaikki koiraani eri tavoilla.
Taran kanssa vietiin namilla loppuun asti. Plussat: ahne koira seuraa namia vaikka kuuhun. Miinukset: se ei koskaan oppinut sitä kontaktin oikeaa paikkaa. Ei ennenkuin aloitin koko projektin uudestaan Taran ollessa n. kuuden vanha.
Kidan kanssa tehtiin namialustalla. Plussat: oppi paikan hyvin. Miinukset: etenin liian nopeasti ja se paikka ei oikeasti ollutkaan mielessä, vaan unohtui kierrosten noustessa. Lopputulos: palaaminen alkuun.
Naurun kanssa lähdin opettamaan kontaktia operantisti, pennusta saakka. Plussat: itsenäinen, vahva kontakti. Miinukset: aikaa kuluu. Tosin minusta se ei ole miinus, sillä koulutus on hauskaa.
Lopputulos: lopulta palautin kahdelle muullekin kontaktit mieleen samalla tekniikalla.

Mikä niissä kontakteissa sitten usein menee pieleen?
a) Koira vedetään oikeaan paikkaan namilla. Se seuraa herkkua ja sillä ei ole hajuakaan, mitä se oikeast tekee.
b) Koiraa palkataan erilaisista kohdista. Joskus siitä, että se on kokonaan esteellä, joskus etutassut maassa, joskus yksi kinttu kontaktilla. Epäjohdonmukaisuus, eikä koira tiedä, mitä tässä tehdään.
c) Ollaan liian hätäisiä, ajatellaan että "nyt osasi, eteenpäin", unohdetaan toisinaan palata vahvistamaan ja koira pikku hiljaa "unohtaa" mikä esteen tärkein pointti olikaan.
d) Unohdetaan tehdä kontakteista itsenäiset ja koira ei kestäkään, kun et ole sen vieressä/edessä/missä vaan.

Viimetekstissä höpötin jo siitä, miten olen lähtenyt pennulle opettamaan kontaktia. Tyyny, katukivetys tai vastaava kaveriksi. Operantin koulutuksen idea on, että se koiruus itse oivaltaa, mitä jutussa haetaan. Naurun kanssa laitoin namikupille palkan niin, että pennun lyllertäessä tyynyn alle se pysähtyi juuri sopivasti niin, että tassut oli lattialla, pylly tyynyllä. Naksautin ennenkuin lapsi alkoi syömään herkkuaan (naksuttimeen oli jo ehdollistettu). Pikku hiljaa se siitä oivalsi. En halua mennä itse sörkkimään väliin vaan odottaa, että koira miettii ja löytää ratkaisun itse.

No mites noiden vanhempien kanssa?



ÄLÄ TEE-lista:

• Älä mene seisomaan koiran eteen pysäyttääksesi sen kontaktille. Rintamasuunta koiraa kohti on hidastava ele ja koira voi alkaa hidastelemaan jo kontaktin huipulla. Pysy vieressä ja palkkaa koiraa alas, kohti maahan/maahan.
• Älä anna palkkiota aina suunnastasi, jos annat sen kädestä. Koira alkaa kääntymään sinua kohti. Käännä koiran pää vastakkaiseen suuntaan. Koiralle voi opettaa rintamasuuntaa pysymään suorana laittamalla siivekkeitä avuksi (kauniin yllä olevan luonnokseni ensimmäinen kuva)
• Älä sano kontaktikäskyä missä sattuu, varsinkaan vahvistaessa sitä oikeaan kontaktisentoon. Itseasiassa oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että käsky on aivan turha. Siitä lisää alla.
• Älä menetä hermojasi tai hätäile.
• Älä vapauta koiraa suullisesti samalla, kun lähdet liikkeelle. Koira ottaakin liikkeesi huomioon ja kohta on ihan sama minkä sanan sanot. Anna vapautuskäsky ja liiku vasta sitten, tai voit tehdä erilaisia häiriöliikkeitä, eikä koira saa lähteä ilman oikeaa lupaa. 

 Jos haluaa vahvistaa pelkkiä alastuloja, voi kentälle tehdä hauskan viritelmän. Pöytä-esteen päälle puomin alastulo-lauta. Jos koirasi osaa hakea kontaktia jo itse, et tarvitse muuta (lähetys pöydältä alas kontaktille, voi laittaa siivekkeet loppuun avuksi, ettei koira käänny vinoon), mutta voi myös laittaa namikupin/kosketustargetin, jotta koira menee kontaktille ilman sinun apuasi. Itse lähettelee eri kulmista (takaa, sivuista jne) ja kun koira on kontaktilla, voi käydä joko palkkailemassa sitä lisää kuppiin tj tai sitten vapauttaa sen.

Samalla tavalla tehtäviä voi tehdä myös kokonaisilla esteillä, myös keinulla. Kannattaa vähän heitsata koiraa, jos sillä ei valmiiksi ole innokkuutta lähteä menemään. Tällä tehtäväll myös huomaa, että se käsky pysähtymiseen ei ole lainkaan pakollinen: tehtävän idea, pointti, on päästä kontaktille. Palkka tulee siitä. Näin ollen este siinä välissä on vain hidaste, jonka ohi pitää päästä mahdollisimman kovaa. Ei kannata siis repiä estettä väkisin kahdeksi eri tehtäväksi (=meneminen esteelle + pysähtyminen) kun sen voi myös opettaa yhdeksi kokonaisuudeksi (=mene kontaktille, siinä nyt on vain vähän kiipeämistä/juoksemista välissä).

Ja voihan laudalla harjoitella pienen pennun kanssa: pöytä pois, puomin alastulo ihan vaan pitkittäin maata myöten, siihen voi pienen palluran lähettää tallustamaan kohti oikeaa kontaktin paikkaa.

Monessa muussakin tehtävässä pilkotaan kokonaisuus pienimmiksi osiksi, miksei siis myös kontaktilla? Vauhtia ja motivaatiota voi harjoitella erikseen, eikä kaikkea samalla kertaa. Voi esimerkiksi koiran kanssa opetella ihan vaan puomin menoa koira hihnassa/kannustaen, jos puomi jännittää eläintä ja sitten samalla toisella takniikalla opettaa onoffia vahvaksi. Kun koira ei arista estettä ja kontaktin ideakin näyttää painuneen mieliin, on helppo yhdistää nämä kaksi opeteltua asiaa!

Monta pointtia jäi varmasti tekstistä pois, ajatus ei tunnu kulkevan. Toivottavasti tästä on kuitenkin jotain hyötyä tai se herättää muuten ajatuksia.

Ystävänpäivänä havahtuu tajuamaan, etten ole kummoinen ystävä ihmisille. Olen vaativa, ongelmallinen, tarkka ja testaava ja minua piinaa krooninen ihmisviha, joka pahenee vuosien karttuessa. Katselen uutisia, adresseja, kuuntelen petturuutta, selkäänpuukotusta, valehtelua ja itsekkyyttä ja minut valtaa voimakas kuvottavuuden tunne. Ei ole kerta eikä kaksi, kun vannotan muuttavani eräkorpeen, lähteväni valaantutkijaksi jäämerelle tai erakoituvani itsekseen agiliitäväksi lammasfarmariksi jonnekin maaseudun hiljaisuuteen. Olen häätänyt monta ihmistä luotani, jotkut vahingossa ja jotkut tarkoituksella, ja olen testannut ihmisten kestävyyskapasiteettia rankasti. Melkoisen harva jaksaa siihen vierelle enää jäädä.

Kun mailma musertaa ja itku polttelee silmissä, mönkii Tara kainalooni. Se tuhisee, käy pienelle kerälle tai asettaa leukansa rintaani vasten. Samalla Kida mönkii luokseni, nuolee lempeästi ja hoitavasti kyyneleeni ja käy sitten nukkumaan aivan kiinni, selkääni vasten. Ja Nauru, joka kuuliaisesti on odottanut lupaa nousta sängylle takaraajat vielä maassa, vatsallaan pötköttäen, kiipeää luvan kuultuaan paikalle kuin hylje, heittäytyy päälleni, painaa päänsä tiukasti itseäni vasten ja huokaa syvään, onnellisena.

Koirat ovat olleet parhaita ystäviäni. Koiria on ollut aina, eivätkä ne ole pettäneet silloinkaan, kun ihmiset ovat. Ne ovat suojelleet silloin, kun ihminen on pelottanut ja ne ovat lohduttaneet, kun muilta jaksaminen on loppunut. Ne ovat kuljettaneet minut maailmaan, jossa oloni on kotoisa, opettaneet minua paljon (myös kantapään kautta) ja muovanneet elämästäni aktiivisemman. Mikään ei ole niin ihana ja turvallinen tunne kuin koira, jonka lämpö painautuu sinua vasten ja jonka jokainen hengitys kertoo, että sillä on hyvä olla. Siinä omistajansa vieressä. Tai kun koiraa jännittää ja se tulee istumaan jalkoihisi, koska tietää, että sinä olet turva.

Muistakaa rakastakaa koiraystäviänne joka päivä, samalla tavalla kuin ystävänpäivänä. Koska koira pysyy uskollisena jopa niillekin, jotka sitä eivät ansaitsisi. Mokomat hyväsydämiset, anteeksiantavaiset otukset. ♡


 

Aamupäivällä kiukutus oli käsinkosketeltavaa. Olin lähtemässä hallille, koirat istuivat jo takakontissa ja tavarat oli viskattu etupenkille. Lumien pyyhkäisy tuulilasista ja menoksi - paitsi että tuli hidaste, sillä tajusin tuulilasin pyyhkimien puuttuvan paikaltaan. Joku erittäin ihanainen henkilö oli kokenut oikeudekseen varastaa uudet (joskin hyvin kuluneet sellaiset) pyyhkijät kaaraansa nappaamalla ne minun koslastani. Kiukkuni oli käsinkosketeltava, uusia pyyhkimiä en siihen hätään saanut ja mielipahan vallitessa nakutin viestiä, että joku muu saa mennä paikalleni.

Kidan liitelyt siirtyivät lauantaihin, mutta Naurulaisen kanssa suuntasin illalla ryhmätreeniin tokon saralla. Ja voi jestas miten hieno likka minulla olikaan. Teemana oli paikallaolot ja ruutu, mikä sopi omaan kalenteriini täydellisesti. Paikkikset ovat tehotreenissä ja ruutu tuo mukavaa vauhtia paikallaan pönöttämiseen ja itsensä kasaamiseen. Naurun fiilis oli hyvä ja pohjalla oli hyvä lenkki, jolla kävimme Oonan kanssa. Hän vain palasi kotiin Oran, Kidan ja Taran kanssa, kun me Naurun kanssa käännyimme Vuokkosille.

Paikkaistumisessa etupalkka, paikkamakuussa namit jaloissa. Koutsia lainaten "kuin suolapatsas", ylväs, tarkkaavainen ja ihan paikallaan. Palkkasin ahkerasti ja olin kamalan tyytyväinen jo tässä vaiheessa, vaikkakin nopeutta täytyy lisätä maahan menemiseen ja perusasentoon nousemiseen. Siirryimme tekemään itseksemme vähän perusasentoja ja paikallaan kääntymisiä peilin edessä, kunnes pienen breikin kautta ruudun vauhtia kokeilemaan. Teimme kolme treeniä, kaksi lelulla, yhden ilman. Naurun vauhti oli käsittämättömän hyvä, motivaatio tasan ruudussa eikä se häiriintynyt apukoutsista, joka seisoi ihan ruudun vieressä. Käsittämättömän hienolta näytti, sillä Naurun vasikanlaukka on kummasti kehittynyt pitkäksi, liitäväksi aikuisen koiran pinkomiseksi. Naureskelimme, että tätä menoa Naurusta tulee todellinen tykki, "vaikka eihän toko nopeuslaji olekaan."

Tauolle, jonka jälkeen ruudun muita osia harjoittelemaan ilman ruutua. Otimme vauhdista perusasentoon tulemista niin, että lähetin neidin kiertämään hyppyesteen siivekkeen, lähdin kävelemään pois päin, annoin seuruukäskyn ja palkkasin, kun koira siihen oikeaoppisesti tuli. Naurulle homma oli selvää kauraa ja saimme ohjeeksi alkaa harjoittelemaan tehtävää erilaisista kulmista, pituuksista ja joskus seuruukaaviota pidemmäksi jatkaen. Kokeilimme myös maahanmenoa kauempaa, joka on vielä hieman hidas ja Nauru mielellään valuu vähän eteen (huom, kyseessä ei ole kaukokäsky, vaan ihan tavallinen maahanmeno), joka pitää ottaa ruudussa sitten huomioon. Lopuksi makaamista häiriössä (ilman paikkakäskyjä, eli kuten ruudussa) ja Nauru oli kamalan pätevä. Se ensin reagoi apukoutsin houkutuksiin (ensin juttelu, seuraava vaikeustaso nakkipussin rapistelu, jonka jälkeen istumaan käskytys käsiavun kera) se ensin reagoi, möhähdin ja laitoin uudestaan hieman eri kohtaan makaamaan ja ei sitten reagoinut lainkaan. Käänsi katsettaan pois ja väisteli houkutuksia, paitsi vapautuksen jälkeen meni kysymään, että "joko me nyt syötäisiin ne sunkin nakit, kun niitä niin rapistelit?"

Hallilta kotiin kävelin leveä hymy naamalla. Uskalias rusakko oli viedä Naurun huomion, mutta jahti sai tiukasta komennuksesta unohtua. Kotona sininen asetti päänsä Taran takamukselle tyytyväisenä ja päätin, että tänä iltana annetaan naksuttelujen olla. Nauru on päivän työnsä tehnyt - Kida ja Tara saavat iltajumpissaan tehdä Naurunkin puolesta.


 

Voisi kerrankin syventyä vähän paremmin yksittäiseen treenipäivään. Maanantaisin käännän postiosoitteeni hallille, raahaan itseni ensin treenaamaan Kidan kanssa, sitten rykäisen ryhmätreenin Naurun kanssa ja reippaana jään vielä kouluttamaan seuraavaa ryhmää siihen päälle. Melko kuitti olo oli viisituntisen jälkeen ja saattaa olla, että ensi viikolla miinustan Kidan treenin ja siirrän sen toiselle päivälle. Tai sitten muistoni ehtii kultaantua viikossa ja tajuan kohta taas olevani häkkieni kanssa valmiina tositoimiin radion samalla kaakattaessa tunnelmallisesti.

Tara kävi ensin aamupäivällä röntgensäteen alla. Tulokset olivat odotettuja parempia. Olin varma, että tyypin nivelissä on sanottavaa, mutta vielä mitä. Eläinlääkäri totesi, että nuoruudessaan taatusti olisi A/A 0/0-tuloksella tulleet kennelliitosta, koska ne olivat edelleen sen arvoiset. Ei mitään vikaa missään, ihan priimakalustoa! Ihan huippua, noilta osin minulle on sattunut kolme tervettä koiraa. Taran kohdalla kun tulokset eivät itsestäänselvyyksiä ole... Selkä ei odotetunlaisesti samanlaista peukunnostoa ansainnut, sillä luupiikkejä löytyi paristakin nikamasta. Nikamavälit olivat onneksi ihan ok, mutta kokeeksi aloitimme kipulääkekuurin jotta nähdään, muuttuuko koiran olemus mihinkään suuntaan. Reipas ja innokashan Tara on, aamuisin tosin "aamujäykäksi" totesi äitikin sen, kun kyselin onko hän havainnut mitään. Itse olen liiankin tarkka analysoimaan koirieni muuttuneita käytöstapoja, joten pitää välillä kysellä ulkopuolisiakin, ettei huomaamani juttu ole jokin pikkuriikkinen tekijä.


Tänä aamuna noutaja kyllä olikin hyvin skarppi menijä, mutta tiedä sitten johtuuko se lääkkeestä vai onnesta, että on päässyt viikonlopun jälkeen takaisin kotiin, tai patoutuneesta energiasta, kun vuorokauden nukkumisen jälkeen sai kunnolla sapuskaakin kupoliin.

Palataan takaisin agilityyn. Hauskinta koko päivässä taisi olla se, että sain pitkästä aikaa kuulla tutun kysymyksen. "Onko se bordercollie?" Kidan kohdalla kysymys on tuttu, sillä kevyenä ja taskukokoisena kaverina naamakerroin usein pettää. Töpöhäntä paljastaa lopulta ja kyllä tosituntija aussien näkee, kun sellaiseen törmään. Tarinan pointti oli kuitenkin se, että tälläkään kertaa Kida ei ollut se, kenen rotua arvailtiin, vaan Nauru! Tämä oli nyt kolmas kerta, kun tätä arvuutellaan. Minusta Nauru on niin australianpaimenkoira kuin merleotus voi olla, mutta ehkä tuo jalkavuus erheellistää. Kai kysyjät ovat tottuneet niin karvaisiin karhunpyllyihin, eivätkä tiedä tällaisten vähän kevyempien olemassaolosta.




Naurun asenne tosin oli myös aika.. bortsumainen. Minun koirani kasvaa isoksi. Se oli taatusti myös onnessaan, kun vihdoinkin on taas agilitya, hurrrjaa vauhtia ja meininkiä. Silmät loisti ja monta intohaukkua pääsi kesken radan. Paitsi että Naurun työskentely oli hyvää, se osoitti myös hieman maanisia ominaisuuksia. Toisen treenatessa se toljotti työskentelyä, yritti nykiä otteestani radalle ja räyskähtikin haastavasti kerran. Kerran se yritti karatakin, kieropää, joka onneksi palasi käskystä takaisin. Treenin jälkeen se kävi kyllä nuuhkaisemassa luvatta itsekseen treenaavaa kelpietoveria.
Keppejä tein vähän vaihdellen kahdella ja yhdellä verkolla. Uusimisia sai tehdä, hauskempaa olisi ollut kiitää suoraan palkkiolle, mutta lopulta tuli onnistumat. Kahdella verkolla teki aina hienot suoritukset.

Ehkä vieläkin ihana treenattava oli Kida. Sillä on ollut parin viikon vapaa agiliidoista ja se oli täynnä innokkuutta. Tein ensimmäisenä ohjausharjoitteita, että kuinka pienin avuin Kidaa voi ohjata - ja jummi, kun olisin saanut sen videolle. Seisoin paikallani, liikautin hartiaani, käänsin katsettani ja Kida meni juuri siihen putken päähän tai juuri sille hypylle, kuin mihin ajattelin sen menevän.



Fiilis ilmoittaa Kida kisoihin leimahti myös keppi-ja kontaktitreenin myötä. Ihan mahtava koira. Super-Kida. Sen kepit ovat itsenäistyneet ennestään, vauhti kasvanut. Otin leijeröintiharjoituksia ja otin sivusuuntaa suuresti, eikä koira vilkaissut minuun päinkään. Välimatka minun ja keppien välillä oli lopulta n. kuusi metriä, minien pituus oli välissä. Kontakteja tein lähinnä yksittäisinä vahvistuksina, mutta yhdistin kerran A:n keppien jatkeeksi ja suoritti kontaktin moitteetta. Kida tosin oli sitä mieltä, että treeni oli aivan liian lyhyt ja oli omistavinaan koko hallin siinä vaiheessa, kun Naurun ryhmän kanssatreenaajia alkoi putkahdella paikalle. Takkien alle joutui Kidu autoon mököttämään, vaikka kaavailin pitäväni sen lämpimässä hallissa häkissä.

"Eilen oltiin Mikkelissä...." No, Janakkalassa, ja tänään taas Lempäälässä. Tapsa lähti äidin luokse vierailulle, koska aussieilla oli bisneksiä pyöriteltävänä. Lauantaina skarpattiin rallytokossa ja tänään kävimme Naurun kanssa kokeilemassa onneamme uudemman kerran tokossa alokasluokan kokeessa.

Rallytokossa asenteeni oli jälleen aivan liian huoleton. Viimetreeni oli viimeisin kisa, ajatustakaan en ole kylteille luonut. Ehkä ensi kerralla panostaisin hitusen enemmän, vaikka edelleen perustelen osallistumisiani puhtaasti kisakokemuksien takia. Nauru saa hyviä kokemuksia, kun taas Kidalle näytetään, että kisoissa voi oikeasti olla sairaan kivaa. Radalla olin vähän hukassa, mutta onneksi Oona ohjeisti tarvittaessa. Nauru oli ensimmäinen osallistuja, joten hieman tuli kiire rataantutustumisen jälkeen noutaa paimenlikka häkistä ja viritellä se.

Liian lyhyeksi virittely jäikin, sillä kehässä neidille iski ramppikuume. Se katseli tuomareita ja sitten sen ajatus hävisi. Jouduin tosissaan Naurua huhuilemaan, jotta sain sen tähän maailmaan. Ensimmäinen liike (eteenistuminen, josta perusasentoon vasemmalta) täytyi uusia kahdesti, koska Nauru oli niin... lukossa, ettei vaan onnistunut suorittamaan tehtävää. Sitten jännitys alkoi helpottamaan, vaikkakaan missään vaiheessa meno ei muuttunut niin kauniiksi seuraamiseksi, mitä Nauru esittelee treeneissä ja lenkeillä. Ajatus hairahteli vielä, mutta selvisimme radan kunnialla läpi. Hyväksytty tulos, 89 pistettä ja lapussa kommenttina "Osaava koirakko, alussa jännitystä ilmassa."

No, Kidan kanssa sitten saikin odottaa, sillä vuoro oli loppupäässä. Neiti oli hyvinkin rento ja innokas, työinto ihan huipussaan! Palkkasin ahkerasti ja nautiskelin neidin asenteesta. Kehään mennessäkin punainen otus toljotti minua 8D-ilmeellä. Ensimmäinen tehtävä kusahti meilläkin ja, no, melko lailla koko muukin show minun takiani. Naurun kanssa oikein panostin siihen, että ne tehtävät pitää suorittaa tietyssä paikassa kyltteihin nähden. Kidan kanssa taas keskityin fiilistelyyn ja tehtäviin, jonka takia miinuksia ropisi, kun olin aina liian kaukana, liian edessä tai liian jossain muualla. Hmm, tässä herää mieleen se, että treenatakin voisi. Puolessa välissä rataa Kidan poitiivisuus sitten laski. Se tsemppasi vielä saksalaisen käännöksen jälkeen (kun osaa ko liikkeen niin hyvin ja se on Kidasta hauska), mutta viimeisellä tehtävällä paloi käpy. Homma oli helppo, 270 asteen käännös oikeaan - mutta siinä kolmisen metrin päässä istui ratatyöntekijä, jolla oli kissahuopa sylissä jalkoja lämmittämässä. Siis kissahuopa. Ihan selvää petturuutta!

Kida laittoi liinat kiinni ja totesi, että nyt riittää. Hän ei liiku. Uusin liikkeen, käytin koko positiivisen energiani Kidan kannustamiseen ja lopulta, mutkalla kuin ässäkeksi ja happamana kuin lime drinkissä se suoritti tehtävän loppuun ja pääsimme maaliin. Hyväksytty tulos pärähti kuitenkin, 78 pistettä ja kommentti "Hyviä kylttisuorituksia, ajottain kontakti katoaa." Tuomari ei selvästi kehdannut kirjoittaa lappuun, että "btw, ohjaaja on yksi tumpelo."
Vaan hei, Kidalla oli huomattavasti hauskempaa jo kuin viimeksi ja se sai suorituksen jälkeen sinkaista Oonan syliin suukottamaan. Se on pääasia!





Tokokoe Lempäälään jännitti kyllä, sanoinkin autossa, että minulla on paha aavistus koko hommasta. Eilinen rallytokoilu ja treeneissäkin Nauru oli vähän sellainen haihattelija torstaina. Ihan jees, mutta oli edelleen sitä mieltä, että liikkeestä maahanmeno tarkoittaa istumista... Janakkalan hallilla muistelimme kyllä vielä targetin avulla pidempää hypyn suorittamista (neiti sininen kääntyi niin lähelle hyppyä, että olisi rintakarvojaan laudan päällä lepuuttaa) ja Naurun asenne oli ollut taas kohdallaan. Oona käski minun hautaamaan moisen tunteen ja päätinkin keskittyä ihan vaan hauskanpitoon. Meillä oli vielä hauskaa seuraakin perillä, kun Jenny tuli Ilon kanssa katselemaan ja tutustuimme myös uuteen aussieihastuneeseen paikanpäällä! Hirmu hauskaa, Piritta, kun tulit moikkaamaan. :)

Tuomari oli erittäin tiukka. Jo alun puhuttelu sai hikikarpalon vierähtämään otsalle ja paikkamakuun jälkeen sihisinkin, että tästä jos selvitään, niin... Erittäin oikeudenmukainen ja piti tasaista linjaa, se oli kyllä erittäin plussaa.

Tuomaroi Tiina Heino

Luoksepäästävyys 10
Paikkamakuu 9 - Haisteli tylsistyneenä, josta pistevähennys.
Seuraaminen kytkettynä 7½ - Aivan kammottavaa, ei lainkaan Naurun iloista asennetta mukana. Jännitti, käännökset valuivat kuin kuuma juusto ja jätättikin.
Seuraaminen vapaana 7½ - Sama meno jatkui, möh!
Liikkeestä maahanmeno 8 - Sanoin "valmis" ja huomasinkin, että hihnani valui taskusta ulos. Pieni säätö alussa siis, tosin Nauru lähti onneksi hyvin mukaan. Meni hyvin maahan, mutta nousuun vaati kaksoiskäskyn.
Luoksetulo 9½ - Vino perusasento nappasi täydellisestä.
Liikkeestä seisominen 9 - Ei lähtenyt heti seuraamiseen, joten käskytin uudestaan.
Estehyppy 8 - Hyppäsi hyvin, mutta kun nenä! Pysyi paikallaan, mutta nuuskutteli maata. Stressinokka.
Kokonaisvaikutus 9 - Vaatii lisää kenttäkokemusta.

169½p, ALO1, sij. 1/9




Melkoista jännitysnäytelmää, kun parikin koirakkoa keikkui lähellä Naurun tulosta, joka nousi ykköseksi. Aika lailla paikkamakuun ja luoksepäästävyyden piste-erot tekivät lopulliset ratkaisut, sillä suorituksista tuli tasaisesti hyvin samanlaisia numeroita.

Nyt tietää taas, mitä treenata! Josko myöhemmälle keväälle seuraava koe, kunhan liikkeitä on viilattu, uudistettua treenisuunnitelmaa toteutettu ja toivottavasti monia kisamaisia treenejä saatu pohjalle! Ja tärkeintähän on, että Nauru sai ensimmäisen hampparinsa. Se tutisi innostuksesta odotellessaan lupaa syömiseen, kun oli ensin maistanut roskaruuan herkullisen aromin kielellään pideltyään herkkua suussaan kuvaa varten.

Tätä aihetta vinkattiin minulle viimekerralla kirjoitettuani paikkamakuun opetuksesta ja aihe kilahti sen verran syvälle sisimpään, että koin halua jaaritella hieman. Tosiasiahan on, että agilityperusteiden opettelemisen aloittaminen nuoren koiran/pennun kanssa on kovin ristiriitainen. Toiset peukuttavat, että siitä vaan pohjaa rakentamaan, kun jotkut taas hyvinkin hysteerisinä ovat sitä mieltä, ettei koiran tehtävä ole yli vuotiaaksi kuin kirmata metsissä ja hankkia luonnollista jäntevyyttä kroppaansa, tutustuen samalla kehoonsa. Kumpikin omilta osiltaan on oikeassa minun mielestäni, mutta liika on liikaa. Osaamattoman hepun ei kannata lähteä toilailemaan ja kokeilemaan, koska riskinä on koiran ennenaikainen rikkoutuminen. Aina pitäisi kysyä neuvoa viisaammilta ja mielellään useammaltakin, koska joku ei välttämättä olekaan niin viisas kuin puheissaan antaa ymmärtää. Kannattaa siksi pyytää perusteluja! "Minä vain tiedän"-lohkaisu aiheuttaa minulle heti pystyyn nousseita niskakarvoja, kun taas järkevä, pitkä selonteko voi muuttaa mieltä silloinkin, kun on luullut uskovansa täydestä sydämestään aiheen vastakohtaan.



Tiesittekö, että agilityssä kuluttavinta ovat A-esteen suorittaminen ja hyppyjen alastulot? Tärkeää on myös muistaa, että koiran kasvulevyt kiinnittyvät n. 14kk iässä ja viimeisimpänä selässä, joten kepit ovat myös hyvin raskasta nuoren koiran suorittaa. Koiran vartalo taas muovaantuu 2-3v ikään asti. Monta kertaa koira rikkoutuukin ennenaikaisesti, kun edetään liian vauhdikkaasti ja otetaan liikaa riskejä. Agilityssa suosittua on myös vaalia mahdollisimman varhain mahdollisimman korkeaa viretilaa täpäkän radan saavuttamiseksi. Oikean viretilan alue on muutenkin hyvin kapea (se helposti pompsahtaa joko ylivireeseen tai alivireeseen) ja pentusella alue on vieläkin kapeampi! Hyvä viretila pennulla on sellainen, että se tekee innokkaasti, keskittyy työhönsä ja pystyy muokkaamaan suoritustaanvirheen tehtyään. Jos koiran pää kääntyilee kuin häkkärä, jalat menevät kovempaa kuin pää ja seinät kaatuu edestä, koira on ylivireessä. Pentu, joka taas maleksii, ei ole kiinnostunut tai nuuskuttelee mieluummin maata yhteistyön tekemisen sijaan on alivireessä.

Kumpikin aussieni on päässyt (=joutunut) kentille jo kovin varhaisessa iässä. Nauru heti ensipäivästä lukin, Kida n. 4kk iässä tutustui ensimmäisen kerran keinonurmen ihmeelliseen maailmaan. Ja kuten arvata saattaa, ensimmäisiä kertoja ne saivat jo tehdäkin jotain. Pennun kanssa työskenteleminen ei ole kiirehtimistä tai kovaa kuntoilua, vaan leikkimistä. Se on pohjatyön valmistusta ja kunhan siihen on käytetty tarpeeksi suunnittelua, aikaa ja laadukkaita rakennusaineita, tulee kaikenlaiset hurrikaanit kestävä supertönö kökkimään vuorensa huipulla useita, terveitä vuosia. Esimerkiksi Naurun kohdalla "agility" oli ensin sitä, että se sai rallatella itsekseen radalla meidän ihmisten kasatessa/purkaessa agilityrataa. Välillä saattoi humpsahtaa putkesta läpi ja voi miten se olikaan hauskaa! Kyllä putkea sitten otettiinkin, ensin suorana ja lyhyenä, varovasti pidentäen ja mutkaa tuoden. Putki onkin mainio harjoituskappale nuoren koiran kanssa: erilaisia putken hakemisia, irtoamista, piilopään hakemista, putkijarrua... työtä on vaikka kuinka!



Rimojen kanssa ei ole kiire. Hyppykurssilla juuri kyselimme, että pitääkö ne rimat oikeasti saada nopeasti ylös, koska muuten koira ei osaa suorittaa hyppyjä oikein. Saimme vastaukseksi, että ei kai Janitan ja Jaakonkaan koirat hyppisi huipulla, jos se ei olisi mahdollista: he kun aloittavat myöskin työskentelyn aikaisin, koirat matalilla rimoilla. Kunhan koiran hyppytekniikka on kunnossa, korkeuden opettelu on helppo homma, kunhan sen yhtä hyvin opettaa kuin pohjankin. Suosittelen itseasiassa kaikkia painumaan hyppytekniikka-asioihin perehtyneiden ihmisten kanssa treenaamaan! Hyppytekniikkaa voi erilaisten tehtävien ja ponnareiden (=maassa oleva "putkenpuolikas", ei luista jalan alta kuin rima) avulla, ja kurssilla meille sanottiin, että tehtävät voi aloitella jo 4-6kk iässä! Näitä ei kuitenkaan tule omin nokkineen lähteä kokeilemaan, ettei vahingossa huononna hyppäämistekniikkaa parantamisen sijaan.

Ohjauskuviot eivät ole lainkaan hassumpia opiskella jo nuoren koiran kanssa, mutta kaikkea sitä työtä ei tarvitse tehdä kentällä. Esineiden kierrättäminen ja siinä mahdollisimman kovan vauhdin saaminen (jokin matala kierrettävä, esim pullo, jotta koira näkee kuinka heilutat palkkiota valmiina retuuttamiseen, kunhan kierros on suoritettu), sylkkäreiden harjoittelu leikin yhteydessä. Omia jalkoja kannattaa taivutella valssien tahtiin ja miettiä, miten ne kädet toimivatkaan persjätössä. Netistä löytyy lukuisia erilaisia videoita ja kannattaakin tehdä oma pohjatyö huolella, opiskella ohjauskuvioiden nimiä ja lenkillä saada entistä hullumman maine kaartelemalla ja pyörähtelemällä itsekseen, koiran haukahdellessa vieressä. Opettelu on leikkiä. Lyhytkestoista, usein toistettavaa, mutta aina niiiin hauskana pysyvää leikkiä.




Kontaktit on älyttömän hyvä asia harjoitella pennun kanssa. Ensin täytyy tietenkin miettiä, millaiset kontaktit haluaa. Juoksukontaktit suurilla koirilla on hyytävä riski, sillä melko harvoin ne tassut kovassa vauhdissa kontaktipinnalle osuu. Suosituin on on-off, jossa koira pysähtyy etujalat maankamaralla, takajalat kontaktilla. Variaatioita on monia, jotkut omettavat koiran istumaan, toiset myös makaamaan. Itselleni on riittänyt seisominen.



Olen lähtenyt opettamaan temppua ihan sohvatyynyllä. Koira taapertaa tyynyn yli, etujalkojen päästessä maahan ja takatassujen ollessa korkeammalla naks ja palkka. Tätä voi tehdä myös kosketusalustalla/namikipolla, jolloin koiruus menee itse asentoon palkan toivossa. Harjoitusta voi tehdä katukivetyksellä, rappusella, luonnonkivillä.... tai sitten agilityesteen alastulolla. Huom, estettä EI suoriteta kokonaisuutena, vaan käytetään pelkkää A:n/puomin alastulokontaktia, johon koira asentoa tarjoilee samaan tapaan kuin sillä tyynylläkin. Kiipeilyt sikseen, kiepsahdus vain sivusta paikalleen.
Keinun kovaan tömähdykseen kannattaa koiraa myös totutella, jos mahdollisuus tulee. Tarkoituksella pamauttelee estttä, palkkailee ja kehuu koiraa kun se ei piittaa siitä. Voipa koiralle opettaa hauskan tempunkin, jossa nostaa itse vähän alasmenoa ylös ja koira käy etutassuillaan läjäyttämässä puomin maahan. Mitä kovemman äänen saa aikaiseksi, sen parempi. ;)

Lopullinen kotakti on ihan älyttömän helppo laittaa myöhemmin purkkiin, kun koira tarjoaa on-offia operantisti. Naurunkaan ei kuin tarvitse nähdä jokin kontaktiesteistä ja se kiiruhtaa oikeaoppiseen asentoon kuin pakon sanelemana, vaikka todellisuudessa minä saatan vasta purkaa tavaroita treenikassista. Useat toistot, onnistumiset ja mieluisa palkkio ovat saaneet tehtävän juurtumaan niin syvälle, ettei kaveri taida edes miettiä mitä tekee.




Oona kirjoitti blogiinsa juuri kattavan tekstin siitä, millä tavoilla keppejä voi lähteä koiralle opettamaan. Aiemmin jo kuitenkin sanoin, että minun mielestäni ei pidä hoppuilla liiaksi. Itse käytän verkkoja opetuksessa, se on kyllin suoraviivainen etenemistapa ja siinä pystyy hyvin tekemään kepeistä heti itsenäiset ja käyttämään etupalkkaa mukavasti. Verkot estävät koiran karkaamisen kepeiltä ennen aikojaan ja antaa ohjetta siitä, mitä niillä häkkyröillä pitää tehdä.

Itse aloitan keppien opetuksen miettimällä, mikä on tärkeintä. No, minun mittapuullani se, että koira menee oikeasta keppivälistä kepeille lähettäessä vaikka olisin itse naama tantereessa kengännauhoihin kompastuneena. Kidan kohdalla tätä en tarpeeksi aikaisin tajunnut, Naurun kanssa tämä(kin) asia oli korjattavissa. Naurun keppien opetus on lähtenyt ihan ensimmäisen keppivälin naksuttelusta. Ensin tukena verkko, lopulta ei. Palkka aina edessä keppien suunnan mukaisesti. Keppejä on otettu eri kulmista, eri pituuksien päästä, ohjaajan hilluessa eri paikoissa: ja aina kun se ensimmäinen väli napsahtaa, tulee siitä kiitokseksi naksautus ja palkkio.

Siitä olen lähtenyt etenemään keppi kepiltä eteenpäin. Kohta verkkoja onkin kaksi, yhden välin sijaan pujotellaan kaksi väliä. Pikku hiljaa edetään kuudelle kepille niin, että kun ollaan n. puolessa välissä ja koira hakee keppivälin hyvin ilman verkon apua, lähtee alusta kepit poistumaan. Tällä hetkellä Nauru on tilanteessa, että vain keppien lopussa ennen palkkaa on verkot. Se joutuu itse hakemaan oikean keppivälin, pujottelemaan pari keppiä itsenäisesti ja sitten vasta tulee verkkojen apu ja palkkio. Kokeilin kerran tätä settiä vain yhdellä verkolla, mutta oli liian aikaista ja tarvitsin Oonan apuohjausta, ettei Nauru karannut palkkiolle pujottelun sijaan. Takapakkia ja lisävahvistusta kehiin. Kun kuusi keppiä sujuvat kuin vettä vain, aetaan keppimäärää ja verkkoja taas lisäillä. Ja kas, jonakin kauniina päivänä edessä pönöttää 12 keppiä, jotka vain odottavat pujotteluaan!

Hakutoistoja teen varsin usein nuoreni kanssa, pujotteluja vähemmän, koska se - no, kuluttaa. Tosin nyt kun luusto on kuvattu selkää myöten terveeksi, voi vähän hengähtää helpotuksesta. Vaatii kuitenkin melkoisia selkälihaksia suorittaa kepit oikeaoppisesti ja vauhdikkaasti, joten kiire ei ole.

• pennun kanssa pitää olla maltillinen, työtehtävät ovat lyhyitä ja palkkaus tiuhaa
• harjotteita kannattaa suorittaa kokeneemman kanssa, jottei sooloile jotain väärin tai rasita pentua liikaa
• rimoilla ja muilla rankoilla tehtävillä ei ole kiire, tekniikan pohjustus on tärkeintä

Phuh! Kylläpäs veikin aikaa väsätä uusi, luvattu ulkoasu. Sisältöä tulee vielä lisää, mm. tageja laittelen pikkuhiljaa ('cmon, 25 sivua!!) ja kauan kaivattua sisältöä itsestäni ajattelin myös raapustaa. Mitä te nyt muka minusta haluatte tietää! Kulutan kaikki rahani koiriin ja bensaa, jotta voin ajella koirajuttuihin. Kaunis tarinani pähkinänkuoressa.

Maanantain agilityt jäivät tykkänään väliin epävirallisen juhlapyhän oksennuspäivän takia, mutta tiistaina Oona kiltisti teki myös Naurulle pienet hyppytekniikkatehtävät, kun meni Oralle tekemään moisia. Nauru oli kyllä ihan pihalla koko hommasta ja oikeiden välien löytäminen oli hankalampaa rakettitiedettä kuin barffaus ja pk-koiran kouluttaminen yhteensä. Milloin se leiskautti superloikalla yli ja milloin sotkeentui somiin, pitkiin kinttuihinsa. Lopulta saatiin ihan mielekkäät tulokset. Pään asentoon ei ihan ole tyytyväinen, minusta Nauru pitää sitä turhan korkealla (vaikkakin asento parani, kun tulin pois edestä palkan luota), mutta muuten en havainnut mitään katastrofaalista: hypyt olivat hiljaisia ja osuivat keskelle. Aika huonosti tuo vielä takapäästään ponnistelee. Joku viisaampi voisi itkeä monen muunkin seikan takia, mutta onneksi minä en niitä nää ja keskityn hymyilemään maireasti.





Rakas äitini halusi tässä taannoin sponssata harrastustamme. Alunperin pyysin häneltä ikivanhaa potkukelkkaa talvisia vetoharrastuksia varten, mutta äiti päättikin tilata meille ihan oman, tuliterän, punaisen potkukelkan! No, sitähän täytyi luonnollisesti kokeilla team auspaiden kanssa. Rakkine oli kovin kevyt, kun on tottunut omaan ruhoon tai turvalliseen rollaattoriin, mutta pienen ähellyksen ja "hups-melkein-kaaduin"-toilailujen jälkeen alkoi homma sujua voltilla. Oona, joka poseeraa videon ensimmäisessä pätkässä, ei meinannut millään suostua ajelulle. Lopulta hän potki yksinään pari kierrosta, Kidan kiljuessa kurkku suorana että "mitä helvettiä sä akka miut tänne unohdit?!". Ajelivat he sitten kierroksen yhdessäkin kivasti. Nauru oli mukana häiriötekij---- oppilaana, tulevaisuuden toivona, harjoittelemassa rinnalla juoksemisen (EI puremisen) jaloa taitoa.




Tuo hullu vajaa 17 kiloinen aussie oli sitä mieltä, että helposti hän raavaammankin naisen vetää, ihan itse. Hyvin kyllä luisti hyvällä pohjalla, mutta potkuapu oli silti tarpeen: silläkin riskillä, että vauhti oli nousta melkoisiin sfääreihin.

Nyt nukkumaan. Koirat kuorsaavat täyttä häkää ja Tara istui pitkään ovenraossa tuijottamassa tuimasti. Kun kumpikaan meistä ei eväänsä liikauttanut, se tuhahti, nousi ja kömpi makuuhuoneeseen edeltä, peittojen niin lämpimien väliin. Tapsa nyt sattuu rakastamaan kainalossa olemista, mielellään mahdollisimman tiukasti kahden ihmisen välissä.

Kiinnostaisiko ihmisiä postaukset, joissa kävisin läpi tapojani kouluttaa eri tokoliikkeet? Luonnollisestikaan ne eivät ole absoluuttisia totuuksia, sillä koirasta riippuen erilaiset tekniikat sopivat niille. Ne olisivat kuitenkin suuntaa antavia, yksi mahdollisuus opettaa, jos ihmiset ovat yhtä uteliaita kuin minä ja tiedonjanoisia kuulemaan kaikki mahdollisuus koulutustekniikat - ihan vain siksi, koska kouluttaminen on mahdottoman siistiä. En toki voi antaa myöskään sataprosenttista onnistumistaetta, sillä välillä minä itsekin kokeilen tapaa X, jonka jälkeen palaankin toiseen tapaan. Ihan vain siksi, koska se ei sopinut tai tuonut sellaisia tuloksia, joita kaipasin itse.

Mutta, niin. Paikkamakuu. Alokasluokassa sen kesto on 2min, koirat makaavat rivissä n. kolmen metrin päässä toisistaan, ohjaajat n. 20m päässä kääntyneinä rintamasuunta koiraan päin.Ohjaajalla on käytettävänään kolme käskyä: alussa käskytys perusasennosta maahan, koira jätettäessä paikkamakuukäsky ja takaisin palattua käsky nousta perusasentoon. Avoimessa luokassa ohjaajat menevät näkösuojaan ja paikkiksen kesto pitenee ja pitenee aina EVL-luokkaan asti. Nyt kuitenkin tarkempi katsaus tähän aloittelijoiden luokkaan. Hirmuisen suuri kynnysliike monelle, vaikka perusajatukseltaan liike on maailman helpoin: koira jää käskyn alle odottamaan ohjaajan paluuta. Mikä muka voisi mennä pieleen?

No, kokemuksesta, aika moni asia.

Itselläni on aina ollut suhteellisen varmoja paikkamakuukoiria. Taralla on ollut ongelmia kestossa, mutten voi syyttää siitä muuta kuin teini-Maijaa, joka suurena koiraguruna ei kuitenkaan osannut vetää ihan oikeista naruista kouluttaessaan ihkaekaa harrastuskoiraansa. Kida on kuitenkin ollut aina erittäin helppo opetettava, eikä Naurukaan tuonut hankaluuksia - Naurun ongelmaksi enemmän koostui se, että makuu tehtävänä on ok ja varma, mutta se on tylsä. Se saa haukottelemaan ja nuokkumaan, mikä ei vastaa tämän naisen paikkamakuuihannetta - Kida kuitenkin suorittaa liikkeen levollisena, mutta kuitenkin skarppina.


Paikkamakuun rakentaminen kannattaa aloittaa jo pentuna, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Ensimmäinen tehtävä on opettaa yleistä paikallaolemisen kestoa: koira odottaa lupaa saada ruokansa, koira odottaa lupaa päästessään irti hihnasta ennen pinkomista sata lasissa kavereiden luokse. Opetetaan koiralle kärsivällisyyttä ja pinnaa, ettei kaikki poksahda eteen tarjoiltuna, kun vähän vaan riuaa. Ja että se karkailu ei ikinä ole hyväksyttävää. Siinä ei kohautella olkia, että "no nyt se sitten otti ja lhti, hupsis", vaan se tehtävä toistetaan niin joka kerta, kunnes koira odottaa lupansa ja lähtee vasta sitten. Arjessakin hirmuisen tehokasta, eikä vain paikkamakuussa!

Kun makaaminen maassa on ok, aletaan harjoitella kestoa. Kestoa ja matkaa ei treenata yhtä aikaa vaan niitä harjoitellaan ensiksi erillisinä tehtävinä, eikä heti ensiksi voi vaatia, että paikkis täytyy kyetä suorittamaan hullun korkeassa vireessä. Harjoittelun aloitus on parasta silloin, kun koiralla ei ole liikaa energiaa ja se kykenee kasaamaan pienen, soman pääkoppansa ja keskittymään työhönsä. Koiraa palkitaan ahkerasti, pikku hiljaa palkkausväliä harvennetaan ja aletaan ottaa myös pituutta mukaan. Harjotteita kannattaa tehdä venyttäen: joskus otetaan pitkä väli/aika, seuraavalla kerralla taas lyhyempi. Taataan onnistumisprosentti, vältetään epäonnistumisia, koska jokainen pilalle mennyt suoritus tuo takapakkia kokonaisuuteen. Jos epäonnistuminen kuitenkin käy, pitää ottaa harppaus taaksepäin. Oma mielipiteeni paikkiksissa on myös se, etten oikeasti palkkaa kuin oikeista suorituksesta. Paikkamakuussa on -pakko- pysyä, ja jos koira sieltä nousee, suustani pääsee yleensä jo pennun kanssa "mitäää"-älähdys ja tehtävän aloittaminen uudestaan, helpotettuna.

Häiriö. Häiriö on tärkeää. Aina aloittaminen mahdollisimman rauhallisessa ympäristössä tekee alusta helpompaa, mutta häiriön ottaminen mukaan mahdollisimman pian mukaan on tärkeää sekin. Treenin vaikeustaso pitää vaan suhteuttaa häiriön määrän ja koiran keston mukaan. Minä itse pennun kanssa kävelen paljon, koiran ympäri, jopa yli. Erilaisia alustoja, erilaisia ääniä, koiria, ihmisiä, autoja - ja vesisade. Seriously, joskus kokeessa voi sataa, ja silloin ei auta itku puserossa, jos koira heilauttaa lentolippua ja matkustaa lämpimille maille.



Koira ei saisi vaihtaa asentoaan paikkiksen aikana, se laskee tulosta. Alokasluokassa tässä ei olla turhan nipoja, mutta pidän jo alusta asti tärkeänä opettaa paikkamakuuta sellaiseksi, kun toivoo sen jatkossakin olevan. Minä en pidä siitä, että koira kääntyy lonkalleen ja siksi korjaan sen, jos näin sattuu. Käytössäni on itseasiassa kolme erilaista makuukäskyä.

Maahan - paikkamakuun kaltaisia liikkeitä ennakoiva, tasapainoinen asento
Maate/Käy siihen - Rento arkikäsky, koira saa puolestani maata vaikka selällään
Maa/Down - Kaukokäskyjen maahanmeno, takajalat pysyvät paikallaan

Naurun miinus olikin lopulta kokeessa se, ettei se ole kovin tarkkaavainen. Se laskee pään maahan, kuuntelee sekuntien vierimistä, nuuskuttelee vähän ja näyttää äärimäisen tylsistyneeltä. Pysyy, kyllä, muttei sellaisena skarppina mahakaverina, jollaista minä toivon. Siksi piti keksiä uusia kikkoja harjoitteluun ja internetin ihmimaailma niitä tarjosi. Laitoin koiran etutassujen sekaan palkkanameja. Ei liian tuoksuvia ja vastustamattomia, nappula sopi hyvin. Luonnollisestikaan koira ei saa syödä niitä luvata, sitähän olemme opiskelleet kahdeksanviikkoisesta. Koira katsoo minua kohtaan tarkkaavaisesti, pysyy paikallaan, keskittyy. Koira ei syö ko. nappuloita liikkeen lopuksi, vaan palkkaan sen omilla nappuloilla ja kerään muut pois. Tosin, jos Nauru alkaa ennakoimaan liikkeen kulun, aion rikkoa jäätä ja välillä vapautankin sen popsimaan maassa odottavat herkkunappuset, jotta sen kyselevä tarkkaavaisuus pysyisi yllä.



Ja hei, vielä se yksi tärkein: ennakointi. Moni ajattelee, että tokoliikkeitä pitää opiskella mahdollisimman suurina kokonaisuuksina mahdollisimman nopeasti. Kuten Putouksen taaksejäänyt hahmo Jarmo Heikkinen sanoi: Arvaa uudestaan! Ei tarvitse. Itseasiassa, mitä pienemmissä palasissa asiat rakentaa, ne on sitten helppo liimata yhteen pystyssä pysyväksi korttitaloksi.
Ja miksi aloin puhumaan aiheesta: liikkeen lopettaminen aina perusasentoon ei siksi ole kovin näppärä ratkaisu, koska silloin koira alkaa helposti ennakoimaan nousua, kun saavut vierelle. Siksi onkin hyvä suurimmaksi osaksi vapauttaa koira suoraan maasta palkalleen ja ottaa perusasentoon nousemisia satunnaisemmin. Joskin Naurun kanssa minun piti tehdä vähän päinvastoin, sillä sen mielestä nuo käskytykset ovat ihan selvästi häiriökäskyjä, joita ei pidä noteerata. Eli itse palkkaan kovastikin perusasentoon nousemisesta terhakkaasti, mutta teen myös paljon maasta vapautuksia, jottei ennakoimaan ala.

Unohdinko jotain? Luultavasti. Sepustinpahan nyt aikani kuluksi. Hyvää oksennuspäivää kaikille!
... Never höörd before? Se tarkoittaa, että vietämme kaikki päivämme oksentaen epämääräisen väristä nestettä vaaleanpunaiseen kuppiin. Minä ainakin vietin päivää erittäin omistautuneesti tänään, mutta jostain syystä muut eivät tästä epävirallisesta juhlapäivästä kiinnostuneet.

Viikonloppu oli hirmuisen antoisa. Vietin sen kylläkin muun kuin oman koiran kanssa, sillä nyhjäsin mukavat kuusituntiset kumpanakin päivänä Oonan Ora-mudin kanssa. Olin hyppytekniikkakurssilla ja täytyy sanoa, että innostuskärpänen pääsi taas nappaamaan palan lihaa kankusta. Tietoa tuli hyvin runsaasti ja laajalta aihealueelta (tiesittekö, että keskiverto agilitykoira hyppää koko uransa aikana, eli n. vuodesta kahdeksaan vuoteen, 42000 hyppyä? jestas). Ja vaikka omaa koiraa ei ollut koekaniinina, oli hirvittävän opettavaista nähdä eri tyylisiä koiria. Ja olihan minulla ja mudilla mukavaakin, koira ei ollut moksiskaan ohjaajanvaihdoksesta. Olenhan minä sen kanssa treenannut parit kerrat hallissa, joten kai Ora totesi homman olevan erittäin selkeää.

Voitte arvata, että maaliskuussa Nauru on vuorostaan osaavamman hyppymestarin silmän alla näyttämässä loikkiensa spektaallisuutta. Tai mitä ne sitten ovatkaan. Ja jos Kida mahtuu, se myös. Hyppytekniikkatehtäviä aion varovasti ottaa kummankin kanssa.