Torstaina ehdin vain käväistä kotona, kun jo pakkasin koirat urheaat koirakaaraani ja huristelin löytyn koirakentälle. Olin kyllä varannut ruhtinaallisesti aikaa omille karvaotuksilleni ennen illan tokokurssien vetoa. Mitä mainioin suunnitelmani olikin, sillä saatoimme ensin nauttia lenkistä löytyn ihanissa metsissä, ja sen jälkeen suunnata hyvin lämpättyjen koirien kanssa ihmeellisen tottelevaisuuskoulutuksen maailmaan. Itse lenkki jo piristi huomattavasti mieltä, oli ilo katsella kuin punainen ja sininen aussieneiti painivat kuin viimeistä päivää. Noista kahdesta on tullut tosiystävät, paita ja takapuoli, orava ja sen pähkinä. Ne juoksevat suorilla ja sumopainivat hangessa, Nauru äyskähtelee iloisesti yrittäessään pysyä perässä ja Kidan silmät ovat levinneet riemusta sen hepuloidessa tassut levällään. Olen edelleen siitä, että kenenkään koiran hepulit eivät ole niin hullaannuttavia kuin Kidan. Se näyttää pinkoessaan vauhkoontuneelta sammakolta.

Sattuipa niinkin somasti, että Tiina oli eksynyt lappalaisineen samalle kentälle touhuamaan, joten saimme häiriötäkin. Ja ruudun, ilman että minun piti pystyttää omaa. ;) Kida aloitti touhuilut. Purin sen innon treenaamalla metskua ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan kodin ulkopuolella. Naksuttelin otteista, nostamisista ja lopulta, jopa kaksi kertaa, se palautti kapulan perusasentoon viereeni. Nyljetyn näköisenä, inhoten koko vempelettä hampaidensa välissä, mutta palautti silti. Ilman houkutteluja, ilman pyytämisiä. Riemuni oli rajaton ja bileemme mitä äänekkäimmät. Tämän suhteen on vielä toivoa, kunhan vaan etenen hyvin, hyvin hitaasti, positiivisesti, aina koiran ehdoilla.

Riemua antoi myös ruutu. Ensiksi neiti tarjosi paikkaa aivan liian läheltä ruutunauhaa, mutta sitten se kipitti oikealle paikalle. Ja kipitti sinne useasti, vaikka pidensin välimatkaakin. Lisää juhlinnan aihetta! Hurraa, hurraa!

Seuraamiset olivat huomattavasti löysempiä kuin normaalisti, alkoi ilmeisesti väsymys painaa. Kontakti meinasi rakoilla, joten tehostin sitä. Naksuttelin hyvästä menosta eri vauhdeissa, käännöksissä jne. Kyllä sieltä sitten kaunista ja tiiviskatseista kulkua tuli.

Luoksetulon tein vielä loppuun, mutta siitä huomasi jo silminnähden tauon olevan paikallaan. Pysähtymiset suoritti kyllä kunnialla, mutta vauhtia olisi saanut olla huomattavasti enemmän.

Päätin hyväksikäyttää Tiinan apua ja pyysin häntä namikippoilemaan Naurun kanssa. Ruutua treenasimme niin, että minä olin ruudun vieressä pennun kanssa, Tiina meni ruudulle namikupin kanssa, pieni heitsaus ja sitten kakara irti. Aina naksautus juuri ennen kuin haukkasi palkkiotaan kupposesta. Tätä muutama kerta, jonka jälkeen lopetin, sillä uskoin pennun olevan väsynyt varsin railakkaan alkulenkin ansiosta. Jutustelimme Tiinan kanssa ruudun vieressä, ja pieni, maassa pohtiva Nauru katseli kohti ruutua hyvinkin mietteliäänä. Siitä se sitten nousi, tallusti ruutuun, ja kulki vielä oikealle paikalle. Onneksi minulla oli naksutin kourassa! Pääsin heti merkkaamaan ja syöksymään paikalle palkkion ja rapsutuksien kera. Tilanne ei jäänyt yhteen, sillä pentu toisti tämän tarjoamisen pariinkin kertaan aivan itsenäisesti. Tiinakin sen sanoi: ihan uskomaton pentu!

Oli hauska nähdä, kuinka kakara toimii treenikentällä vieraan kanssa. Se leikkii ihan yhtä rohkeasti ja villisti kuin minun kanssani, eikä yleisestikään vierasta muita laisinkaan. Älyttömän hyvä juttu, sanoisin!

Loppuun vielä Tara! Noutokapulan nostamisista kävimme pieniä keskusteluja, mutta lopulta noutaja kantoi puista kapinetta pidempääkin matkaa, eikä samantien lopsauttanut sitä maahan huuliensa rakosesta. Kokeilin myös ensimmäistä kertaa voimen luoksetuloa käsiavulla, ja sehän toimi ihan loistavasti! Tara osaa, kun Tara vaan yrittää! Seuruutellessani kuitenkin totesin, ettei tästä koirasta tottelevaisuuskoulutuksen kilpakentille ole. Sillä on liian hauskaa, ja se ilmaisee iloisuutensa hyvin voimakkaalla äänenkäytöllä. Jos taas alan lujasti tästä rokottamaan, tippuu motivaatio puuhasteluun hyvin suuresti. Siksi pienien perusasentojen ja seuruuttelujen jälkeen siirryimme aivan erilaiseen lajiin: nimittäin temppuiluun.

Kahdeksikko kartioiden ympäri menien sujui kovalla vauhdilla ja energialla. Kahdeksikkoa tyyppi pujotteli innoissaan myös jalkojeni ympärillä. Kieriminen vasemmalle sujuu hyvin pitkän välimatkankin päästä käsiavulla, mutta vasemmalle vaatii paljon apuja. Peruutuksia otimme paljon, ja vähän ryömimistä. Oranssilla oli niiiiiiin hauskaa, ettei se olisi tohtinut lopettaa ollenkaan! Hyvät tekemiset tuli siis tehtyä!

Ilta kolmikolla sujui sian selkäpalojen kimpussa. Tai no, Kida ja Tara nauttivat selkäpaloja, Nauru taas sai maistella pientä kylkipalaa, jonka löysin pussukasta. Pidin kyllä visusti kiinni toisesta päästä, sillä pieni ahne imaisisi tekeleen samantien nielustaan alas, jos selkäni kääntäisin. Noin turvallisella tavalla pienestä sinisestä oli ihanaa nautiskella luun makua - ihan samalla tavalla kuin isotkin tytöt!

Perjantaina mentiin Oonan ja Oran kanssa Korkeavireelle juoksemaan vauhtirataa, jonka tarjosi Minimoinsin vauhtihaaste. Pettyneenä tosin jouduimme huomaamaan, että meillä iski tilaongelma. Hyppy 13 piti jättää tykkänään pois, ja mieleeni välimatkat olivat ihan liian lyhyitä. Ei minulle tullut edes kiire, ja kun nimenomaan halusin hikeä, sydämentykytystä ja villiä juoksemista! Hauskaa oli silti, rata oli mukava. Huomasin taas, miten koirat vähän aristavat hallin pohjaa: ensimmäinen hyppy hypättiin aika rauhassa, eikä vauhtikaan ollut mitenkään revittelevä. Niin tai noin, väsynyttä porukkaa sai tällä radalla aikaiseksi. Kida teki myös kepit ja kontaktit hienosti, myöskin tuttua ja turvallista huomattavasti kevyemmän keinun. Tara juoksi myös kepit - kerran se kuumui, mutta muuten ne oli passelit.

Nauru pääsi hengailemaan. Ja se on ihan pölhö putkien kanssa. Kertaakaan en sitä niihin innostunut (paitsi video näyttää, että kunnon ohjaajana sormeni lähtee liikkeeseen mukaan, kun muksu mokomaan päätti luikahtaa :D), ja palo on suuri. utket on ihania! Niiden jälkeen tapahtuu aina jotain hauskaa (tässä tapauksessa lensi pallo ja kehujakin tulee hirmuisesti). Mitenkään neiti ei jännittänyt uutta paikkaa - sen sijaan se yritti leikkiä luvatta vieraan mäyräkoiran kanssa, jonka luokse pieni sininen luikahti varkain. Pikkuaussie taisi luulla koiraa pennuksi, ja olisi niin mielellään aloittanut läpsimisen. Mäyrisparka...

Ja tänään! Tänään oli luvassa hauskuutta! Eksyimme koirien kanssa Tampereelle emännän kosmeettisien syiden vuoksi, ja tottahan toki tilaisuudesta piti ottaa kaikki irti. Toverini Jennyn luona on nimittäin kyläilemässä Hoppu, Lauran omistama ja kasvattama aussienuorukainen. Menimme yhteislenkille Jennyn ihastuttaviin kotimaisemiin. Ja voi jukra, miten mukavaa meillä oli! Kida ensin konsertoi hihnassa saatuaan parivaljakon näköpiiriin, mutta sitten punainen muistikin, kuka merlemies oikein on. Ja sitä juoksemisen määrää! Aussiet painattivat niin, että muta ja lumi lensivät - pieni, sisukas Naurukin pinkoi perässä kurkku suorana huutaen. Kyllä löytyy ruutia pikkulikasta, hattua on nostettava. Maasto, jota koirat välillä kuluttivat, ei ollut tosiaankaan aina helpoimmasta päästä.

Tara tallusteli retken omia reittejään, nautiskeli uusista hajuista ja siitä, ettei kukaan repinyt sitä korvista tai persvilloista. :-) Kiitos Jenny seurasta ja lenkityksestä!