Tiistaina meillä oli epäviralliset agikarkelot, ystävyysottelu P-HAU:n kanssa. Itse kisat olivat meidän osaltamme niin turhautuneisuudenkatkuinen esitys, etten sen tarkemmin tänne lähde raapustelemaan. No okei, mitään katastrofaalista ei sattunut: harkkaradoilta (jotka otin kisanomaisena) kummallekin hieno 0-tulos, kun taas kisaavissa Tara ansaitsi sakkoja kuumuessaan kepeillä ja Kidan erehtyessä lukemaan väärää estettä, jonne se sinkaisi keppien sijaan. Turhautuneisuus ei loppujen lopuksi kumpua edes siitä, että kumpikin urheista agilitykoiristani käyttäytyi kuin kaksi järkensä menettänyttä nenäapinaa. Tajusin taas, miten hienoa on  omistaa varsin kuuluva ääni ihan näin arjessakin - sitten kun komentaa, ääntä on enemmän kuin monilla kanssaelävistäni naisista, jolloin kiukustunut ärjymiseni kuulostaa siltä, kuin seuraavaksi aikoisin silakoida jonkun. No, ainakin kanssaeläjät hekin tajusivat, että minulla on huono päivä....

Turhautuneisuus johtunee ennenkaikkea siitä, kun en saanut onnistumisen tunnetta. Taaskaan. Radoilla (myös hyllyradoilla) oli merkittävän hyviä juttuja (Kida kepitti loppuun asti, vaikka valssasin keppien päässä ja tämä liike epäonnistui viimekisoissa, Tara teki itsenäiset kontaktit jne. jne., mutten osannut jäädä nauttimaan siitä. Päähäni iskeytyi jälleen valtava epäonnistumisen tunne, joka meinasi hukuttaa minut siihen paikkaan. Useat varmaan luulivat minun pettyneen siitä, etten saanut tuloksia radoilta (joita ei edes tarvittu, sillä tiukan ottelun jälkeen seuramme voitti kuitenkin!), mutta minut paremmin tuntevat toivottavasti ymmärtävät tilanteeni, joka asettaa kärsivällisyyteni äärirajoilleen. Huomaan entistä selvemmin, miten uusia kuvioita kaipaava persoona oikein olen. Ikuisuus samoissa tehtävissä, samoissa piireissä ja samojen haasteiden äärellä... Ei kiitos. Kida varsinkin on niin potentiaalinen otus, että haluaisin päästä etenemään sen kanssa lisähaasteisiin. Olo on kuin sulattomalla linnunpojalla: onnettomalla, avuttomalla. Herää usein olo, onko minussa sittenkään vielä niin paljon potentiaalia ja annettavaa kuin luulen, jos en näistäkään eteenpäin meinaa työnteosta huolimatta päästä. Se, jos mikä, nakertaa sitä motivaatiota.

No, siinä oli maukumiset. Radat minun piti väkertää tänne, mutten jaksanut nähdä vaivaa. Anteeksi. Ne tulevat kyllä jemmaani, mutten kuitenkaan tulevaisuudessa muista laittaa esille. Tänään olikin sitten koirien hieronnat, eikä mikään poikkeuksellista näkynyt. Kidalla oli lavat vähän hiukemmassa juoksemistreenien alettua, Taralla ei ollut normaalia kummoisempaa. Varsin atleettinen yksilö, etten sanoisi. ....älkääkä naurako kukaan siellä.  Kida oli harvinaisen rento hieronnassa (kannatti käydä pitkä leikkilenkki ennen tositoimia!) ja yhdessä vaiheessa se vaipui syväänkin uneen, josta sitten heräsi nytkähtäen tähän maailmaan. Tara taas oli harvinaisen levoton. Hyvin paljon se jälleen tarjosi masuaan hierottavaksi - Tara ei voi käsittää, miksi vaan selkä on käsittelyssä, vatsa olisi paljon hauskempi - mutta kyllä se yritti kovasti räpellellä omille teilleen tutkimaan takahuoneen ruokasäkkejä.



Naurukin kävi tutustumassa liikkeeseen ja sen ihmisiin. Kuten arvata saattaa, sitä ei paljoa jännittänyt. Kaikki rakastivat sitä ja se rakasti kaikkia. Sylistä syliin, se on Naurun periaate. Autossa penikka odottaa hienosti niin yksin kuin muiden kanssa, eikä edes yritä pusertaa itseään takapenkeille.

Olen nykyisin pyrkinyt naksuttelemaan tuon kanssa lyhyen tovin ennen jotakin ruokailua. Joskus jää välistä, joskus tehdään treenien yhteydessä, mutta kuitenkin. Kyllä itsenäisen työskentelyn tehostaminen jo tässä iässä tuntuu tekevän ihmeittä. Targetti on pennulle jo selvää kauraa, ja kuonollaan se osaa koskettaa kämmentä oikein osuvasti. Olemme tehneet myös lattialla merkin alkeita lasin avustuksella. Kaukojen vaihdot sujuvat paremmin, ja paikallaolot ovat erittäin hyvät. Ruokalupaa pentu jaksaa odottaa häiriössäkin kiltisti. Sohvatyynyllä olemme alkaneet harjoitella on-off asentoa. Lisäksi perusasento ja eteentulo, ja nyt ajattelin pikkuhiljaa alkaa keksiä jotain mukavia temppuja, joilla pienoisen kanssa pääsemme hauskaa pitämään! Naurusta kaikki on hauskaa, saahan siitä ruokaa ja runsaasti leikkiä, kehuja ja rapsutuksia!

Tapsa täyttää pian jo 7! Parta senkun kasvaa. ;)

PS. Kävin viime sunnuntaina äidin 7kk ikäisen pomeranianin "Mimmin" kanssa sen ensimmäisissä mätsäreissä. Pikkumusta tsemppasi hyvin ja oli erittäin rohkea ja utelias vaikka äitini pelkäsi muuta. Katsokaahan tästä, miten "rum ankanpoikanen"-syndrooma on nähtävissä pienen, pörröisen koiran kohdalla...