Puhtaalta pöydältä

12.26

Yhtenä päivänä tuli ikävä bloggaamista. Se ei ollut vaivannut pitkään aikaan.
Ainiin, en voi käyttää omaa konettani kuvien editoimiseen ja tämän näytön säädöt on näköjään täyttä paskaa. Koittakaa kestää. Editoinnit jatkuu, kunhan on kalibroitu, shoppailtu tai ihan mitä vaan. Hästäg vihaan materiaharrastamista.


Talvi tuli, talvi meni. Niin jostain syystä on käynyt myös logolleni, joten tyytykäämme hetken tekstiversioon.




Tiedossa oli vapaapäivä, istuin aamiaisella toljottamassa Greyn anatomiaa (olen taas koukussa) ja yhtäkkiä päähäni iski, että voisin tehdä uuden ulkoasun. Nyt, eikä viidestoista päivä, kuten erään matkatoimiston rasittavassa radiomainoksessa toitotetaan. Aikaa kamalasti ei ollut, koska illalla menen viettämään pitkästä aikaa "date night"-hengessä aikaa avopuolisoni kanssa ja sitä ennen piti koiratkin ulkoiluttaa ja suihkukin houkuttaisi. Tiesin kuitenkin, että jos en tee asian eteen jotain nyt, se jää. Taas.

Meno on jo 8 kuukautta. Tuntuu uskomattomalta, että kevät, kesä ja syksy menivät hujauksessa silmien ohitse. Se on aiva äärettömän mahtava koiratyyppi, kipinää ja tappuraa ja samalla niin hellyyttävä kainaloinen. Se on käynyt pari kertaa Jenna Caloanderin valmennuksessa ja on saanut oikein hyvää palautetta työskentelystään. Nautin sen kanssa puuhastelusta, moottori käy kuin ferrarilla. Olen kuitenkin ottanut huomattavasti hitaammin kuin aiempien kanssa - osittain siksikin, kun kiirettä pitää. Minusta on tullut myös onnellinen kotihiiri, haluan nauttia perheestäni muuallakin kuin kentällä yksin koirien kanssa 24/7. Toki raskas pääni kanssa kamppailu on tilanteeseen myös osasyynä ja olen yrittänyt häivyttää tilannetta huutelemalla treenikaveria tositarkoituksella. Katsotaan, tuottaako huutelu tulosta. Voihan olla, että joku blogin seuraajakin innostuu ajatuksesta "tutustunpa tuohon mystiseen Maijaan".






Nauru kahmii agilityradoilta vitosia. Kun kepeillä oli ongelma, koulutin sen pois ongelmasta. Tuli puomiongelma. Treenattiin, uusi ongelma. Lajin kamaluus on sen ihanuudessa, että koskaan ei ole valmista. Samalla, kun yritän kouluttaa puomin suorittamista uudestaan, ravaan vitosista huolimatta kilpailuissa parantamassa päähäni pinttynyttä valtavaa kisa-ahdistusta. Se jäädyttää kehoni ja etenkin jalkani ja haluan löytää rutiinin sekä oikean mielentilan, jotta voisin päästellä kisoissa yhtä huolettomasti ja täysillä kuin treeneissäkin. Aikaahan se vie, enkä ole kärsivällisin mahdollisin tapaus. Mieli on kehittyvä elin ja pahimmistakin ahdistuksista voi päästä yli oikeanlaisella, johdonmukaisella suunnitelmalla.

Ei hitsi, minun piti lähteä epiksiin, mutta tässä minä istun viimeistelemässä blogipäivitystä. Ohops. Täytyypä sitten illalla mennä puomitreenaamaan, kun pääsääntöisesti sen takia minun piti mennä rataa alle ottamaan. Jatketaanpa kuitenkin turinoimista.






Taralla meni selkä jumiin eräänä iltana. Syytän itseäni, annoin sen riehua aivan liian villisti vasta sataneessa lumihangessa. Kipulääkkeellä ja levolla vaiva kuitenkin helpotti nopeasti. Viikonlopun jälkeen se oli oma itsensä, enkä vielä kiikuttanut sitä pää viidentenä kolmantena jalkana lääkäriin. Yhtenä päivänä uskalsin ottaa sen agilityhallillekin mukaan vähän fiilistelemään putkia ja yleistä treenihuumaa. Tirautin kyyneleen, ehkä kaksikin. Niin riemuissaan oli mummo-keväällä-11vee, kiljui riemukkaasti painattaessaan villahousut tutisten tunneliin.

Tapsa ei poseeraa kuvissa, koska Tapsa on karvaturilas. No okei, ei enää, kun trimmasin sen. Kuvaushetkellä se kuitenkin muistutti mörököllimöösuohirviötä.





Kamala marraskuun sadesää on saanut minut tympääntymään kuvailusta, mutta innostumaan snäppäilystä. Siis aivan uusi äppi minulle ja olen aiva koukussa. Instagram päivittyy tasaisesti - blogin tili joskin hyvin laiskasti - ja facebook on sellainen arkinen avautumisloota. Siellä voi kuuluttaa niitä kaivattuja treenikavereita ja kertoa traagisista elämän käänteistä realiajassa. Kuten siitä, miten Meno meinasi menehtyä hevosen jalkoihin, kun sellainen täyttä laukkaa tuli vastaan kapealla kinttupolulla. En ole hetkeen pelännyt niin paljon, kuin tuona tapahtumana ja koko päivänä sen jälkeen.

Työpisteeni sijaitsee edelleen Murkina Murressa, jossa mua voi tulla morjestamaan ja tsemppaamaan, että pitäisin blogin hengissä. Nämä on kuitenkin tosi terapeuttisia hetkiä, solkottaa puuta heinää paperille näytölle ja editoida samalla kuvia musan soidessa. En tiedä, mihin suuntaan aion blogitekstejä jalostaa. Toisaalta ei yhtään enää kiinnosta kirjoittaa seikkaperäisiä tarinoita valmennuksista. Kisasuorituksista en raportoi edes someen reaaliajassa, juurikin koska yritän päästä tappavasta tavastani verrata itseäni muihin, jotka tietty ovat aina parempia. Valokuvia laitan esille, mutta niitä pitäisi päivittää myös kuvieni facesivulle, joka sekin on ollut hieman kuolleessa tilassa viimeaikoina.

Kertokaa te, arvon uskolliset seuraajat, jos teillä on ajatuksia. Samalla näkisin, onko täällä enää ketään vai onko kaikki siirtyneet seuraamaan tubettajien tuotoksia (mä olen).




Mites nämä turinat sitten?

8 kommenttia

  1. Mun mielestä tää uusi ulkoasu on oikein kiva! Selkeä ja raikas :)

    Tähän mennessä olen tykännyt kaikista postauksista. Parhautta ovat kuvat (varsinkin Tapsasta!), kaikki kikat, koska olet hyvä kouluttamaan ja sun huumori.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihanaa, kiitos!

      Tapsa on ihan paras. Se nuortui taas muutaman vuoden, kun vähensin hänen - ööh - hieman räjähtänyttä tukkamallia ja tursunneita tassukarvoja.

      Poista
  2. Huh, et lopettanutkaan blogia! Säikähdin tuossa muutamia päiviä sitten, että ei kai tämä nyt ollut tässä, kun blogiisi ei enää päässytkään. Toivoin, että syynä olisi blogin sisäiset muutokset, kuten nähtävästi olikin :)

    Toivoisin, ettet lopettaisi blogia kokonaan tai vaihtoehtoisesti tarjoaisit jonkun muun väylän meille lukijoille seurata teidän touhuilujanne!
    Löysin blogisi jo parisen vuotta sitten ja ihastuin heti. Blogisi on ollut aina selkeä, nätti ja tarpeeksi informatiivinen. Lisäksi on tuntunut, että ajatuksemme kohtaavat koirien suhteen. Nyt minulla oli vuoden tauko blogin seuraamisesta, sillä koirattomana inspiroivien koirablogien lukeminen on aikamoista kidutusta. Palasin kuitenkin takaisin blogisi pariin tuossa parisen viikkoa sitten, kun varmistui, että meille todentotta tulee joulukuun alussa uusi perheenjäsen!

    Olen siis pitänyt kirjoitustyylistäsi ja aiheistasi eikä minua ainakaan haittaisi samanlainen jatko. Tietysti eniten kiinnostaa sellaiset postaukset, jossa kerrot miten olet opettanut koirillesi minkäkin jutun, tekniikoista, onnistumisista ja epäonnistumisista.

    Toivottavasti löydät pian uutta treeniseuraa! Jos Varsinais-Suomesta kaipaat tuttuja, niin meistä aivan varmasti saa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurkiitos ihanasta kommentista ja onnea tulevasta perheenjäsenestä!

      Noita opetustekstejä on kyllä hauska kirjoittaa, vaikka ne onkin hieman energiaa kuluttavia ja vaivalloisia. Ehkä se on osasyy, miksi niissä on jokin hohto! Menoa olen tähän mennessä opettanut huomattavasti rauhallisemmalla otteella kuin aikaisempia, joten joskus voisi turinoida tarkemmin, mitä sen kanssa on tehty/tehdään. Jos kolmannen kohdalla ei enää niiiiiin pahasti tyrisi olennaisia pikku kikkailuja mitä kahden aiemman harrasteötökän kanssa hätäillessä. ;)

      Poista
  3. Kyllä täällä edelleen luetaan, jos jatkat bloggailua. Tykkään lukea sun koirista, ja miten niillä menee. Ja tietty agilityaiheisia juttuja vähintään.

    VastaaPoista
  4. Kiva kun jaksat taas tarinoida! Mä ainakin jaksan lukea :) Meno se kasvaa ja komistuu! Mukavanoloinen ukkeli. Olisi tosiaan kiva kuulla mitä sen ja muidenkin kanssa olet hommaillut :)

    VastaaPoista
  5. Jos ootte keväällä vielä treenikavereita vailla niin nuori naikkonen, pian pentuset ulos pullauttava westie ja toivottavasti ennen kesää kotiutuva karjisvauva kaipaisivat ehdottomasti treeniseuraa! ;)

    VastaaPoista

Kiitän kommentistasi jo etukäteen!

Lukijat