Oona ja Kida

Minä ja Ora

Tiistaina kulutimme aamupäivällä aikaa isojen paimenten vetojuttusille. Ora korkkasi uraansa ja sille lähdimme teemään vedon perusteita, mutta kuten kuvasta voi huomata, totuttelun, palkkaamisen ja avun jälkeen homma alkoi sujua kuin kokeneemmallakin vetojuhdalta! Paljoa ei uutta asiaa nuorelle koiralle tehty, mutta hyvään alkuun pääsimme. Talvella saadaan taatusti pientä paimenvaljakkoa kahden koiran voimin.

Kida teki sitten lyhyet vedot ennenkaikkea Oonan kanssa, jotta tuleva kuski oppisi hallitsemaan Elsaa. Kida oli oma innokas ja reipas itsensä. Ihailen kyllä aina sen vetotyöskentelyä hommia tehdessä. Se kuuntelee ohjeita (vasen, oikea, eteen, hidasta, seis, ohi) kuuliaisesti, reagoi nopeasti ja nauttii silminnähden kun saa tehdä tätä duunia. Venyttelyistä pitää vaan huolehtia ja hieroa vähän useammin kuin normaalisti, ettei vaan selkälihakset (ennenkaikkea lanteen tienoilla) tykkää kyttyrää.

Tokoja olen tehnyt joka ikinen päivä leikkimielisesti jonkin verran. Naurulla olen hakenut moottoria, innokkuutta ja säpäkkyyttä hyvin lyhyillä treenikerroilla ja varsin riehakkaalla palkalla. Kida taas on kunnostautunut enemmän koiratanssipuolella, sillä minulla alkaisi olla jo vähän kiire saada esitystä kasaan. Taran kanssa olen pitänyt yllä erilaisia agilityohjauksia mm. puiden avulla. 

Josta itseasiassa tulikin mieleeni ylpeydenaihe, joka kohdistuu ennenkaikkea Nauruun. Eräällä lenkillä pyysin sen ja Kidan makaamaan rinnakkain ja jätin ne paikka-käskyn alle. Otin Taran ja tein sen kanssa "puuagilitya" aivan vieressä. Tara kiljui, rälläsi, leikki, juoksi ja spurttaili, mutta kumpikaan aussieista ei käskystään liikahtanut. Kidalta se oli ihan odotettavissa, mutta että Naurukin! Sairaan pätevä mimmi.

Viime perjantaina oli Kidan viimeinen agilityn ohjattu hallikauden osalta, Naurun ryhmä alkaa tammikuussa. Nauru itseasiasa pääsi tammikuussa alkavaan tokoryhmäänkin HSKH:lle, ihan mahtavaa! Vielä odottelen, mahtuiko Kida mukaan omaan ryhmäänsä.

Kida oli näissä treeneissä ihan sairaan mukava, harmittaa kun ei saatu videolle. Ensin tosin kolme kertaa epäonnistunut A:n kontakti: aivan kuten kisoissa nousi tötterökorvaisen kierrokset ja yli porsasteltiin miten tykättiin. Sainpahan annettua palautetta ja keskeytettyä koko treenin, niin paimenelikko muisti taas, miten ne kontaktit pitää suorittaa, oli sitten kiihkeässä mielentilassa tai ei. Pakkovalssi kepeille oli upea menestys! Irtoamisesta Kida sai myös huippukehuja, eipä paljoa kiire tullut kun pystyi lähettämään koiraa kaukaakin matkaan. Ysihypylle sain tehtyä myös kauniin kuljetuksen esteen oikealta puolelta (ollen itsekin samalla puolella, miksikäs poispäinkäännöksi tätä kutsutaankaan?), niin sain hyvin etumatkaa ja persjättö 11-12 välillä ei ollut juttu eikä mikään. 

Putkijarrua lisätreenattiin vielä extrana, pitäisi ehkä muistutella sitä useamminkin, hyödyllinen liike kun on. Mutta ai että miten hyvä mieli olikin, hymy takapuolessa nukkumaankin mennessä. Tuo koira on älyttömän taitava, vielä kun se pitäisi pakkauksen kasassa kisoissakin. Sama pätee ohjaajaankin.

Myös Nauru pääsi suorittamaan radasta pätkiä. Ensin tehtiin 4-6, kun treenattiin putkijarrua lelupalkalla. Kun tehtävä onnistui hyvin, lisättiin mukaan vielä esteet 7-12. Nauru on kyllä mainio otus ohjattavana jo nyt, vaikka on ihan pienokainen ja vielä sen liikkeet on isoja, laajoja ja "hallitsemattomia". Se ei ole vielä mitenkään sähäkkä vaan muistuttaa enemmän honteloilla jaloilla pärskähtelevää varsaa. Rimoilla ei luonnollisesti korkeutta ole melkolailla mitään, putkiin imu taas on valtava.

Otettiin myös 17-22, mitkä sujuivat myös näppärästi. Vielä tuo on sen verran hidas, ettei tarvinnut kiirehtiä. Ei hakenut väärille esteillekään, vaan luki hyvin minne haulusin sen kulkeutuvan. Loppuun vielä treenattiin jaakotusta esteellä 25, palkkasin lelun viskaamalla ohjauskuviota suorittaessa. Saatiinkin jaakotus lopulta tehtyä ja ohjasin sinisen neitokaisen  radan loppuun.

Tara, joka Naurun treenipätkillä kiljui häkissä kuin pieni tapettava possunpoikanen, pääsi sekin juoksemaan rataa. Siis voihan tynnyri miten mahtava neiti oli! Okei, miinusta siitä, ettei lähdössä olisi malttanut olla kun oli niin hoppu. Keppien pakkovalssi onnistui hämmentävän hyvin, kepitystahti oli valtava ja A:n kontaktin suoritti ihan itsenäisesti ja reippaasti. Itse radalla ei ollut ongelmia, Tara ohjautui sinne minne halusin hyvinkin reippahalla tahdilla. Puomi ja keinu jätettiin välistä, mutta muuten pilisteltiin kokonainen rata kauniilla nollatuloksella. Ihan tykki tyyppi, paranee kuin viini konsanaan kun ikää raksuttaa mittariin. Harmi ettei nivelet ja luusto parane samalla tahdilla.

Kyllä tuo saa vielä pari kisarataa juosta, nauttii niin kovin, eikä edes kärsinyt rallattelusta. Pelkäsin sen menevän aivan jumiin treenistä vaikka huolehdinki niin lämmittelystä kuin jäähdyttelystä huolellisesti, mutta seuraavana (ja sitä seuraavana) päivänä hihnanpäässä tepsutti hyvinkin virkeä, tyytyväinen tollerityyppi!

(c) Lievre Noir

Kaiken kiireen ja stressin keskellä pääsin onneksi viimein nauttimaan myös koirakaveriseurasta. Tai minä lähinnä nautin koirien emännästä, karvaiset toistensa ihanuudesta. Menimme pitkälle aamulenkille tänään Team KC:n kanssa - ja voi sitä Naurun onnea, kun autosta ulos päästessä vastassa on iki-ihana, unelmien poikamies Colhu! Metsään painuttiin rallattelemaan samantien. Oli oikeasti hirmu ihanaa katseltavaa, kun lenkin puolivälissä pinkoi Colhu sata lasissa pakoon Kodaa, jota taas metsästi Kida. Nauru juoksi huutaen mukana vaan siksi, että oli niin siistiä. Kidalla meinaa leikki toisinaan mennä överiksi Kodan kohdalla, punainen ei ihan ymmärrä ettei pieni basenji ole yhtä kestävää ja tönittävää tekoa kuin isommat, vaikka luonteeltaan valtavan suuri koiraherra onkin. Sen sijaan Colhu on tähän mennessä ensimmäisien koirien joukossa, joille Kida alistuu täysin, jos meno menee liian kuumaksi. Kärttyiseltä se näyttää luikkiessaan takavasemmalle ja mieluusti viimeisen perkeleen haluaa itse sanoa, mutta mitään murhetta ei tarvitse minun kantaa, vaikka isot rattaat leikkaisivatkin vähän leikin mennessä erittäin villiksi.

Vaikka sää onkin joulukuuksi ankea, Nuuksion metsät vetävät minut aina hyvälle mielelle. Onneksi edes vesi oli hitusen jäässä, niin sai jonkinlaista talvimieltä huijattua itselleen. Taralla tosin oli murhe jään kanssa, sillä rannan tuntumassa jäätyneen veden armoille oli joutunut valtava, mehukas keppi. Ja ei se vaan noussut ylös, vaikka kuinka jään pinta yritti kaivaa. Tapsa rakastaa pitkiä metsäsamoiluja, se muuttuu hurjan iloiseksi ja terhakkaaksi heti, kun tajuaa pääsevänsä piiitkälle rämpimiselle.