Vuosi 2016

22.09

Kuten monet muutkin, myös minä kirjoitan koosteen vuoden 2016 tapahtumista. Se lienee ihan hyvä, sillä blogi oli äärimäisen kuollut menneenä vuotena. Harkitsin lopettamistakin monta kertaa, mutta se tuntui väärältä. Oli parempi antaa sivuston roikkua, odottaa harrastuksen intopuuskaa ja sitä, kun jaksan jäsennellä taas aatoksiani julkisesti nettiin ihmeteltäväksi.

Vuosi 2016 oli... erikoinen. Samalla elämäni huonoin, mutta myös paras. Se sisälsi kivuliasta itsetutkistelua, mutta myös kivuliasta muiden seuraamista. Vuosi 2016 oli yksinäisin vuoteni koskaan. Ajattelin 2015 vuoden loppuessa, että se oli ollut yksinäisin, vaikka ympärilläni oli ihmisiä fyysisesti enemmän. Kyseisen vuoden tuntemukset olivat kuitenkin lähinnä henkisiä, kumpusivat huonoista ihmissuhteista ja väärästä seurasta. Se johtui myös siitä, etten osannut käsitellä sosiaalisia hektisiä tilanteita (joita en osaa vieläkään, mutta olen kehittynyt hurjasti). Olen ymmärtänyt, että jos ihmisen pelkkä ajattelu saa minut voimaan pahoin - saa minut niin ahdistuneeksi, että haluaisin oksentaa - on minun osattava ottaa välimatkaa. Oli kyseessä sitten ystävä, perheenjäsen, uusi tuttu tai vuosien kestänyt toveruus. Se on vaikeaa tällaiselle, joka mieluummin jäisi roikkumaan menneiden vuosien ihmisiin. Olen kuitenkin oppinut, että lapset pitäisi kasvattaa paitsi kunnioittamaan toisia, myös itseään. Ei ole inhottavaa itsekkyyttä, jos tuntee riittämättömyyttä antaessaan enemmän, kuin saa takaisin. Silloin ihmissuhde ei ole molempia tyydyttävä.

Vuosi 2016 elvytti kaiken itsetutkistelun jälkeen myös sellaisia suhteita, jotka mielessäni olin jo käsitellyt päättyneiksi. Onneksi niin. Koen, että nämä ihmiset ovat myöskin saaneet tehdä töitä tänä vuonna, mutta onneksi kaikessa väsyttävyydessään se on myös palkitsevaa.





Tammikuussa alkoivat Naurun juoksut. Olin juuri ilmoittanut sen ensimmäisiin kakkosluokan kisoihin, mutta ne tietenkin jäivät. Ja vieläpä pitkäksi aikaa. Rakas merleni astutettiin onnistuneesti kahdesti. Naurulla ja Dacolla rakkaus säkenöi oitis ja astutustilanne oli kuin oppikirjasta. Toisella kerralla poistuimme tyytyväisinä 30min saapumisestamme Dacon omistajan parkkipaikalle. Sitä kertaa voisi kutsua jo onnistuneeksi "pikaiseksi".





Helmikuu kului pitkälti mammamasua kasvatellessa. Hieman masensi tieto pienestä pentueesta, vitsailimme kuitenkin inokkaasti laadun korvaavan määrän. En antanut minkään epäilyksen tai harmituksen pilata fiilistäni koirani ensimmäisestä tiineydestä. Kida oli vielä olemassa. Se onnistui jopa sijoittumaan jossain kisassa, näin kertoi Instagram, mutta muuten Kidan aika tänä vuonna sisältää paljon mustuutta. En ole vielä osannut, halunnut tai muuten käsitellyt asioita. Aloitin myös uuden työn Murren Murkinassa, alalla, jolle olen kaivannut lapsesta asti.

Maaliskuun loppupuolella syntyi kolme, täydellistä prinssiä. Synnytys ei ollut helpoin mahdollinen, mutta Nauru onnistui ja se oli heti maailman paras äiti. Sitä se on vieläkin. Ravasin pentujen luona pari kertaa viikossa heti, kun se oli mahdollista, eli huhtikuun puolella. Urheilin aktiivisesti, nautin energiasta. Toivon saavani ensi vuoden alkuun sen saman urheiluviban, koska tämän vuoden loppu meni niin läskeillessä, ettei tosikaan.



Huhtikuussa pennut kasvoivat. Ihanat pikku riiviöt. Liikuin edelleen varsinkin avopuolisoni kanssa lenkkipoluilla. Koiraharrastus oli Kidan varassa. Rakas Kida. Nautin uudesta työpaikasta, nautin kesän lähestymisestä. Kipinäkin oli hoidossa! Koiraharrastusrintamalla ei tapahtunut mitään suurta, sillä kisaaminen Kidan kanssa oli vain turhauttavaa ja täynä epäonnistumisia. Siispä juoksimme. Ja nautimme pennuista, jotka olivat hoidossa meilläkin useamman päivän.





Toukokuussa piti tehdä päätöksiä. Olin koko pentuajan ollut erittäin kiintynyt erääseen merleen poikaan, joka vaan kasvoi täydelliseksi minulle. Se oli pelottavaa, koska pentua - varsinkaan urosta - ei pitänyt taloon tulla. Etenkin, kun Kidan aggressiivisuus lisääntyi, Sen kanssa elämä ei koskaan ollut helppoa, erikoisjärjestelyjä vaadittiin rutkasti, mutta nyt Kida tuntui paineistuvan myös niistä entisestään. Puhumattakaan avopuolisostani tai minusta. En halua edes ajatella toukokuuta, se kaikki oli niin kamalaa. Suuria painavia päätöksiä. Samaan aikaan piti päättää kahden koiran tulevaisuudesta, hyvin eri tavoilla. Meno saapui minulle Wirneen leirille, jossa se töpsötti menemään kuin maailman omistaja, mitään pelkämättä. Laatu tosiaankin korvasi määrän, koska kaikki kolme pikkujätkää saivat täydet pojot hermorakenteesta ja toimintakyvystä pentutestissä

Lopulta piti ajatella kokonaisuutta. Kaikken eniten Taraa. Se kärsi eniten, useita vuosia. Piti sanoa Kidalle hyvästi. Sattuu edelleen muistella.





Koko kesä oli sumua. Murhetta, pahaa oloa. Oksetusta. Naurun kuntoutusta, pennun kasvatusta. En halua eritellä asioita tarkemmin. Olin rikki, kokoajan, jatkuvasti, Oli ikävä ja epäilin itseäni. Kävin läpi samalla tuntemuksiani, tuntojani, sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Kuka olen, kuka puhuu totta, kuka valehtelee. Kuka on kaiken arvoinen. Avopuolisoni kanssa tein kaikkea ihanaa, joka välillä irtautti ajatukset. Mökkeilimme, tutkimme luontoa, nauroimme Menon toilailulle. Pentupoika piristi ja muistutti, ettei paha murra lopun elämääni. Kävimme myös heittämässä Essin kanssa vajaan 20km kesävaelluksen ja avon kanssa pelasimme ahkerasti Pokemon Go:ta Helsingin keskustassa. Ihania, lämpimiä muistoja.

Ja niin eteni syksykin. Pentua kasvatellen, omaa mieltään kasaten. Avopuolison kanssa nauttien arjesta. Poikien kesken tapasimme muutaman kerran ja poikien omistajien seura tuntui niin ihanan helpolta, kiitos heille siitä. Kävin kokeilemassa paimentamista (kaikkien hupinumeroksi) ja Nauru palaili agilityyn. Piti myös tehdä muutoksia omaan tapaani kisata ja treenata, sillä tajusin vian olevan henkisessä latautumisessani, ei taidoissani. Kävin Menon kanssa tutustumassa Rajasaareenkin, mikä oli hieman hämmentävää.

Ja hei, alkusyksy sisälsi piriimestaruustokon! Se oli kamalaa, mutta toisaalta herätti uinuneen tokofiiliksen. Ei huono reissu siis sekään.





Instagramin selaaminen tuntuu hyvältä. Niin paljon asioita, joita olin ihan unohtanut. Monia treenituokioita itsekseni, lenkkejä ja rakkautta. Ehkei tämä vuosi ollutkaan niin huono kuin ajattelin. Seikkaperäistä kerrottavaa vuodesta ei löydy, koska ne ovat enemmän henkilökohtaisia tuntemuksia. Saimme loppuvuodesta kisatuloksiakin, kun Nauru palasi kisakentille. Uusi henkinen valmennusohjelmani kuitenkin estää päivittämästä niitä nettimaailmaan, niin en ajankohtia muista. Hylättyjä suorituksia agiradoilta ei juuri tullutkaan, muttei tullut nolliakaan. Pahuksen kontaktivirheet, joitka nyt treenaillaan kovalla otteella ensi kesään kisarypeämään.

Ei tämä ihan niin mainioksi päivitykseksi muuntautunutkaan, mutta vilkaistiinpahan vähän sielun sopukoihin. Toivottavasti tästä oli jollekin iloa. Jos ei muuten, niin vaikka kannustimena, että vaikeissakin vuosissa on tosi paljon hyvää, kun vähän kaivelee! Kannattaa hommata Instagram kännykkään, sinne päivittää juuri niitä onnenhetkiä aika reaaliajassa.

Joulun vietimme perheporukalla äitini luona. Koirat, avo ja minä. Tapsa voi hienosti, vaikka alkutalvesta sen selkä pahasti juilikin, niin tänään se paahtoi jo täysillä tunnin metsälenkillä ft. Tanja ja Siiri-mitteli.

Myöhemmin julkaisen tänne ajatuksia ensi vuoden treeneistä ja omista tavoitteistani. Myös ruokintateksti on luonnoksena. Jee!





Mites nämä turinat sitten?

0 kommenttia

Kiitän kommentistasi jo etukäteen!

Lukijat